Siskot kokkaa

Kanan grillaus on kyllä pitkälti taitoa vaativa laji. Se ei koskaan ole mitenkään suoraviivaista ja muistuttaa yleensä mittarit molemmissa käsissä tehtävää joogalentoa jonka lopputulemasta ei koskaan ole täyttä varmuutta. Nyt, useamman vuoden kokonaisten broiskujen grillauksen ja paiston jälkeen väitän, että suurin uhka onnistumiselle meillä on kanan kuivuminen ja kypsyminen liikaa vaikka aluksi pelkäsin aina, että kana jää sisältä raa-aksi.

Se taas johtuu siitä, että koska grilli on aina paljon kuumempi kuin tavoitelämpö, kana on ensin pitkään aivan liian kylmä, mutta kun sen lämpö alkaa nousta, se nousee ja nousee; ja menee herkästi yli. Niinpä siihen joogalentoon päästään siinä kohden, milloin se kana kannattaa ottaa ulos, että sen varaama lämpö nyt sitten rittää nostamaan lopullisen sisälämmön turvallisiin lukemiin folion alla. Siinä n. 70 aseteessa tuntuisi olevan aika hyvä piste; mutta ajallakin on väliä. Jos kanaa yrittää kypsentää liian kuumassa, liian nopeasti pieleen menee viimeistään vetäytymisen aikana.

Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi itselleni on muodostunut että kokonaisen kanan grillaaminen avattunakaan grillissä ei tapahdu alle 50 minuutin. Se pitää ainakin varata. Avaaminen kyllä mielestäni auttaa siihen, että kana on jotenkin tasapaksumpi ja siivet ja koivet eivät pala ihan niin helposti. Ja sitten se kanan täyttäminen grilliin; se on ihan oma taiteenlajinsa jota en ole enää yrittänyt edes muutamaan vuoteen. (Lue: disaasteri toisensa jälkeen muistuttaa muistin taustalla edelleen karvaasti olemassaolollaan) :)

Kanan lisukkeiksi tein paahdettuja siivupottuja ja salaattia johon poltettujen paprikoiden päälle käytin gotlanninreissusta ostamaani ihanaa balsamicoa; päärynä ja saksanpähkinä.

Siksi tervehdinkin tosi ilolla sitä kettukanan valmiiksi avattua broileria, eikä tämä ole edes mikään maksettu mainos. Se on IHANAN helppo. Ja ainoa vastaava tuote, jota olen nähnyt valmiina suojakaasussa. Se on kätevä ottaa mökille, koska suoja-aine säilyttää kanan tuoreena perille asti muovipusseja paremmin kylmälaukussa ja marinadin voi kaataa kanan omaan kippoon. Me on syöty noita kokonaisia, avattuja huttulankukkoja monta viimeisen vuoden aikana. Tosin se kettukana on kooltaan aika iso, minkä takia sen paistoaika on tuntunut olevan vähän enemmän kuin perusbroilerille varaamani 50 minuuttia siinä 200-250 C asteen välissä keikkuvassa grillissä (uuni n. 180C ja lopuksi kuumempi jotta nahkaan saa pinnan).

Ja tällä kertaa tuli mietittyä sitäkin näkökulmaa, että kun meillä se sous vide superme on, niin kanan kypsennys tasalämpöhauteessakin on tunnissa valmis aika matalalla lämmöllä. Näillä ajatuksilla lensimme tällä kertaa ja nappasimme kanan ulos n. tunnin jälkeen kun lämpö alkoi olla siinä n. 70 astetta. Sen jälkeen kana meni folioon ja kun lämpö alkoi olla niissä evirankin hyväksymissä lukemissa eli 75-76 asteessa, söimme linnun. Ja hyvää oli. Mutta jäimme miettimään kyllä, mikä olisi matalin lämpö josa sen broiskun uskaltaa vetäytymään nostaa.

Ja no, kaiken tämän höpinän jälkeenkin arvomme ihan taatusti joka kerta koska se kana otetaan pois grillistä.

Mutta hei, nyt tuli tosi hyvä ja sähäkkä jogurttimarinadi, tykkäsin tosi paljon. Siihen tuli ilmeisesti tarpeeksi maustetta mutta myös tarpeeksi öljyä, jottei siitä tullut semmoista kummallista klimppistä ja vetistä mössöä grillissä vaan se paahtui ihanaksi. Taisi olla eka kerta kun sain jogurttimarinadin onnistumaan niin hyvin. Ajatus on ollut aina minusta ihana, toteutus on vaihdellut. Tälle 10 pistettä ja papukaijamerkki kotikokilta itseltään!

Sahrami-jogurttikanaa (riittää kokonaiselle kanalle ja paketille paisteja)

1 kettukana (ja paketti paisteja, koska meitä oli kahdeksan...)
1 tukeva, n. 5-6 cm pala inkivääriä
n. 1 dl rypsiöljyä
3 valkosipulin kynttä
pieni nippu lehtiperisljaa
1 tl suolaa
500g maustamatonta (luomu)jogurttia
2 pientä kerta-annospussia jauhettua sahramia + pieni tilkka kuumaa vettä
1,5 tl saffron & aioli mausteseosta (voinet korvata esim. savupaprikajauheella jos ei satu olemaan juurikin tätä)
1/2 tl kurkumaa
1,5-2 tl cholula chipotle - kastiketta tai muuta sopivaa chilikastiketta vaikka srirachaa, maun mukaan
mustaa pippuria
Jämät appelsiini-inkiväärisiirapista joka oli laimentunut hedelmämehulla, ehkä n. 1 dl. Jos appelsiininkukkahunajaa ja inkiväärisiirappia tai muita fiinejä juttuja ei ole siirapin tilalle, voit korvata siirapit raastamalla marinadin mukaan luomuappelsiinin kuoren ja käyttää juoksevaa hunajaa makeudeksi.

Kuori ja viipaloi inkivääri sekä valkosipulin kynnet. Laita ne ja lehtipersilja bamixin maustejauhinkippoon tai yleiskoneen silppuriin öljyn kanssa ja aja tasaiseksi inkivääritahnaksi. Lisää suola.

Sekoita inkivääri-valkosipulitahnaan jogurtti, sekä kuumaan veteen liuotettu sahrami, muut mausteet ja pippuri. Tarkista maku ja lisää sitten appelsiinin kuorta ja makeutta oman maun mukaan. Marinadi saa olla aika tulisen inkivääristä, koska sillä on vain tarkoitus saada makua kanaan ja paistuessaan setti laimenee.

Laita sitten kokonainen kettukana marinointiastiaan (myös lisäpalat tai toinen kana jos väkeä on paljon) ja kaada päälle marinadi. Laita jääkaappiin maisutumaan ainakin 3h tai yön yli.

Paista sitten marinadista nostettu kana grillissä epäsuoralla tulella. Kana vaatii ainakin 50 min, muistaakseni meillä meni tunnin n. 220C asteisessa weberissä vaihdellen 200-250 välillä. Thermapen näytti lukemaksi n. 70 astetta kun kana siirrettiin grillistä folion alle tekeytymään vielä vähän lisää. Valmiin linnun lämpö taisi nousta sinne 76 asteen tienoolle.

Tarjoa valkosipuli-yrtti-öljyseoksessa pyöriteltyjen, paahdettujen perunasiivujen, grillatun maissin ja paprikasalaatin kanssa.

Minulla on muutamia erinomaisia reseptejä kertyneenä matkan varrelta ja jos olisin salaisuuksiin kallellaan, nämä reseptit varmasti muodostaisivat salaisen, lukolla varustetun keittokirjani perustan, jota varjelisin piilotettuna keittiökaapin ylimpään nurkkaan. Mutta kun semmoinen ei oikein sovi luonteelleni niin saattepa tänäänFagiolarin donnien ohjeella tehtyä kananmaksacrostinia, olkaapa hyvä.

Minä niin tykkään kananmaksacrostineista. Parhaat muistot niistä sijoittuvat tietysti Italiaan, Montagliarin pienen perheravintolan alkupaloihin ja toissajouluun, kun söimme crostineja Riitan ja Pekan järjestämän viinitastingin ohessa.

Ajattelin, että näitä voisi tarjota helppona juhannuspurtavana; tämä suomen keskikesän juhla kun on tyypillisesti hieman kolea, niin tällainen aromikas ja täyttäväkin tahna, jonka voi tarjota niin kylmänä kuin hieman lämmitettynä sopii siihen kuin nenä päähän. Vaikka grilli ei olisikaan siis noussut hurjan kuumaksi niin grillimestaria ei tarvitse hoputtaa kun varaa mökille mukaan crostinitarpeet ja hieman kuohuviiniä. Tämä tahna kun kannattaa tehdä jo etukäteen ja notkistaa tarvittaessa vain ennen H-hetkeä kuumennetulla salviavoilla.

Laadukkaat aineet ovat parhaan tahnan salaisuus. Tuoretta broilerinmaksaa saa hallista muutaman (n. 3) euron kilohintaan.

Minä päädyin tekemään näitä herkkupaloja käytyäni Hakaniemen hallissa; sieltä kun saa tuoreita broilerinmaksoja, enkä vaan voinut vastustaa niitä. Tein ison erän, noin kilosta maksaa ja siitä riittää isommallekin porukalle kolmeen-neljään kattaukseen. Kokeilin pakastaa osan; en tiedä kuinka hyvin toimii mutta luulenpa että juhannuksena nähdään. :) Parhaimmillaan patee oli minusta tekemistä seuraavana päivänä; silloin maut ovat tasaantuneet, mutta eivät yhtään latistuneet. Pehmeänmakuisen maksan seasta erottui mustapippuri, aromaatisen makea viini sekä pähkinäiseksi paahtuneen salviavoin aromit. Oli syvyyttä, raikkautta, rustiikkisuutta ja ryhtiä. Nautiskelimme tahnaa vaan suoraan jääkaapista paahdettujen, lämpimien maalaisleipäsiivujen päällä. Herkkua.

Fagiolarin rouvien ohjeessa salvia laitetaan kuullotetujen sipuleiden joukkoon - laitoin osan siihen mutta kerettiläisenä laitoin osan salviasta myös voihin, jota sulatin seokseen lopuksi. Ja kyllä, laitoin paljon enemmän voita kuin Donnat - mutta maun mukaan, Italiassa vähän vierastavat voin käyttöä paikoin mutta suomalaisena töräytän nyt ilmoille että minusta maksa vaatii sitä. Jos jotain tekisin nyt vielä toisin kuin tein, niin en ehkä ajaisi crostinimassaa ihan niin sileäksi kuin kuvissa näette; Riitan ja Pekan lämpimänä tarjoamassa tahnassa oli vähän karkeampi rakenne ja PALJON voita. :) Se oli ihanaa sekin ja kuumasta padasta, leipäviipalevuoren kanssa tarjottuna toimisi varmaan hyvin sekin koleana juhannuksena.

Crostini (Fagiolarin ohjeella, kirjoitettu paperilapulle käsin kokkauskurssilla)

1/2 isosta punasipulista suurehkoina paloina
250g kanan/broilerinmaksaa
3 rkl hyvää oliiviöljyä
3-4 salvian lehtä
3-4 sardellifilettä tai sardellitahnaa
n. 1 rkl suolattuja kapriksia, huuhdottuna
n. 1 dl vinsantoa (tätä voi laittaa vähän sen mukaan kuin tarvitsee)
voita
salviaa
mustaa pippuria
suolaa

Laita öljy laakeahkoon kattilaan tai kannelliseen kasariin. Kuullota sipuleita öljyssä ja lisää sitten pari salvian lehteä ja kuullota hieman lisää.

Pistele sitten maksoja veitsenkärjellä, niin että jokaisessa on reikä. Niin ne eivät poksu ja pärski päällesi kuumaa öljyä kun paistat ne.

Lisää kananmaksoja hieman erissä, paistaen niihin vähän pintaakin jos mahdollista. Kypennä kananmaksat hyvin.

Lisää sitten vinsanto ja kypsennä kannen alla miedolla tulella n. 35 min. Tarkista sitten ettei seos ole kuivanut ja lisää suolaa ja pippuria. Lisää tarvittaessa vähän vinsantoa, jotta saat maksat jauhettua. Laita ruokalusikallinen voita kattilaan, anjovikset ja jauha kana esimerkiksi yleiskoneen silppuriosalla.

Palauta seos sitten kattilaan ja tarkista maku. Jos seos on ihan liian paksua, lisää vinsantoa ja maun mukaan suolaa ja pippuria. Tässä vaiheessa voit laittaa seoksen myös jemmaan ja jos haluat tarjota sen lämpimänä, säästä voilla viimeistely hetkeen ennen tarjoilua. Jos taas tarjoat crostinioäällisen kylmänä, jatka eteenpäin samantien.

Viimeistely voilla: sulata hieman voita kattilassa ja kun voi on kiehunut ja kuplinta talttuu, lisää salviat. Paahda hieman jotta saat voihin aavistuksen pähkinäistä aromia mutta älä polta voita; kullanvärinen on hyvä. Voit säästää rapsakoituneet salvianlehdet koristeeksi jos tahdot.

Kaada sitten kananmaksoihin voita ja sekoita jotta saat seoksesta oikean paksuista; helpohkosti levittyvää mutta pysyvää.

Tahna on parhaimmillaan levättyään yön yli jotta maut tasaantuvat. Tarjoile paahdettujen maalaisleipäviipaleiden päällä ja koristele halutessa salvialla tai timjamilla. Oheen käy hyvin kuohuva tai valkoviini, esimerkiksi tuo kuvassa näkyvä, aromaattinen Bellingham The Bernard Series Whole Bunch Grenache Blanc Viognier 2014.

ppst. jos Vinsanto tuntuu liian kalliilta, voit käyttää valkoviiniä ja lisätä hieman makeutta vaikka hunajalla. Myös Alkon halvempi Marsala toimii ihan hyvin, nimim. käytinpä sitä pullollisen siihen kiloon maksaa.

Olin varmaan juuri oikeanlainen ihminen sille Gotlanninreissulle taannoin. Nautin suunnattomasti saaristolaisidyllistä, (tietenkin) hyvästä ruuasta ja voi pojat että keräsin tuliaisia. Mutta erityisesti yksi tuliainen sai minut pyytelemään mielehtäni anteeksi omaa hulluuttani useampaankin kertaan, sillä tiesin ettei puuha ole millään tasolla järkevää tai kannattavaa, mutta deep down; mitäpä hyvä mies ei naisensa eteen tekisi?

Vai olisiko oikeampi kysymys ainakin osittain, että mitä äiti ja isä ei poikansa eteen tekisi, sillä tarina alkaa Oikeastaan jo aiemmin, viimekesästä, kun kylvimme V:n meille omakätisesti askartelemiin viljelyslaatikoihin vähän vihanneksia. Silloin kahta vuotta lähestyvän I:n pienenpienet sormet pudottelivat multaan siemeniä ja koin elämäni suurinta muumiperhehetkeä; Pappa rakensi laatikot mammalle ja nyt mamma ja muumipeikko kylvävät yhdessä siemeniä. Ja koko kesän kävimme katsomassa ja ihmettelemässä I:n kanssa kuinka maasta puskee taimia.

Ja sitten viimein, eräänä kauniina päivänä harventamisen aika tuli ja me kitkimme penkistä ensimmäisiä porkkanoita. Lapsi loisti riemusta, kun penkistä nousi muutamia pieniä, mutta jo ehkä aikuisen pikkusormenkokoisia porkkanoita. En nyppinyt kovin montaa, koska tiesin lapseni luonteenlaadun ja sen, kuinka sinne laatikolle nyt sitten varmasti palattaisiin joka päivä hakemaan porkkanaa.

Mutta se ei sitten mennytkään ihan niin. Blogia ahkerammin lukevat tietävät jo mitä tapahtui; maamyyrät olivat haistaneet katkenneet porkkanat ja yön aikana koko penkki oli putsattu. Vaikka olenkin tottunut erilaisiin vitsauksiin kuten tuhotulviin, hallaan, palaneisiin taimiin, lehtokotiloihin ja metsämyyriin en kyllä arvannut, että maamyyrät menisivät juurimaton raoista viljelyslaatikkoon yöpalalle. Ja kyllä, siinä oli kolme aika murtunutta sydäntä; yksi pieni ja sen johdosta pari isompaakin. Miettikääpä vaikka muumitarinaa, jossa sitä isoa kurpitsaa ei olisi tullutkaan.

Ja niinpä ajatus jäi sitten kytemään että mitähän sitä keksisi ensi vuonna. Ja keväällä kun V näki netissä Välineitä (tm) hyvään hintaan, hän klikkasi meille pari Kekkilän GrowCampia a.k.a porkkanatallia kuten I niitä nimittää, netraudan alesta. Lisäksi tilattiin samalla tuhannen litran multasäkki ja minä pyysin vielä klikkaamaan rullan jotain pienisilmäistä verkkoa. Jos kerta tehdään, niin koitetaan tehdä myyrävarmaksi. Ja niin kaksi insinörttiä ryhtyi tämän vuoden taisteluun Espoolaisen luonnonavaran, äitimaan hyödyntämisestä.

Ideaksi siis muodostui suojella istutukset joka puolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan; tiiviiksi asennettu verkko on teille, rakkaat maamyyrät, uusi ja puhdas multa teille rikkaruohot, emmekä ole unhtaneet teitäkään, niljakkaat ystäväni lehtokotilot: teitä ajatellen koko growcamp on päällystetty hyönteisverkolla joka asentuu tiiviisti tarranauhoilla kiinni kasvimaan päälle. Jospa pysyisitte poissa salaateistani tänä vuonna, jookos?

Lilla Bjersin tila on luomutila, jonka ravintola on auki sesonkina.

Tämä projekti oli siis jo alkanut kun lähdin keväthössötyksen keskeltä Gotlantiin sille Visit Swedenin retkelle. Yksi paikka joka sieltä jäi ihan erityisesti mieleen on Lilla Bjersin luomutila, jossa on viljelysmaan lisäksi samassa pieni taimia, käsitöitä ja ruokaa myyvä puoti ja luomuruokaa sesongin mukaan tarjoava ravintola. Nioin ja jouluna Lilla Bjers myy luomujoulukuusia joissa ei taatusti ole suoja- ja torjunta-aineita.

Ravintola, kasvihuone ja terassi; pöytävaraus kannattaa sillä sesongissa ravintola on aina täysi.

Kaupassa myydään myös taimia, kuten nyt vaikka (köh) parsan juurakkoja... :)

Piodissa myydään nahkatöitä, keramiikkaa, ruokaa...

Töistään pysähtyen tilan emäntä istui seuraamme ja kertoi meille käsin tekemisestä, viljelystä, sesonginmukaisuudesta, Tukholmalle menetetystä leipurirouvasta (jonka muuten tapasimme Green Rabbit bakeryssä viimeksi) ja hauskoista sattumuksista joita syntyy kun turistit, jotka ovat tottuneet supermarkettien läpi vuoden tarjolla oleviin tuotevalikoimiin tulevat luomutilan ravintolaan ihmettelemään miksi toukokuussa ei saadakaan vesimelonia. Tarina alkaa hitaasti mutta lähtee soljumaan ja muuttuu hersyväksi vakavoituen hetkeksi jälleen kun päästään tilan syntyhistoriaan.

Lilla Bjersissä luomu kun ei ole vain trendikäs valinta, vaan valinta johon nuori perhe sitoutui, koska uskoo hyvin henkilökohtaisen kokemuksenkin kautta torjunta-aineiden olevan lopulta haitallisia meille kaikille. Tilan vanha-isäntä nimittäin menetettiin nopeasti ALS:lle ja tila jäi juuri pienet lapset saaneelle perheelle. Hieman tutkittuaan asiaa emäntä totesi uskovansa että torjunta-aineilla ja ALS:llä on todennäköinen yhteys ja siksi hän haluaa tuottaa ja tarjota niin (torjunta-aineista) puhdasta ruokaa kuin mahdollista. Ja paitsi että ruoka on puhdasta, se on myös selvästi herkullista koska emäntä sanoi ravintolan olevan täynnä joka ilta sesongin aikaan.

... Leikkuulautoja (jollaisen ostinkin) ja tietenkin Rammslökiä, paikallista villisipulia. Nuo keltaiset kukat ovat muuten Gotlantilaisia villitulppaaneja; upeita minusta.

Siinä kuunnellessa en tainnut olla edes ainoa, jonka ajatuksissa välähti että tänne olisi tultava joskus syömään sitten jos ja kun Gotlantiin suuntaan uudelleen. Lilla Bjersin ravintola on palkittu ja pidetty. Aito, ihana paikka jossa kannattaa kyllä pistäytyä vaikka vaan tuliaisiakin ostamassa. Ja niistä puheenollen päästäänkin sitten takaisin siihen meikäläisen puutarhalaatikkoleikkiin, sillä vaikka tiedänkin parsankasvatuksen olevan ihan oma taiteenlajinsa, en VOINUT olla ottamatta mukaani paria putsattua parsanjuurakkoa joita myytiin tilaputiikin edessä. Vinkiksi muuten matkaajille, useimpia kasveja (rajoitukset näkee täältä ) saa tuoda yksityiseen käyttöön pieniä määriä EU- maista, kuten Ruotsista.

Lisäksi Lilla Bjersillä on vielä tuo Perunan osalta vaadittu vaadittu ZP- passi että kaikki hullut sielunsisaret voivat hyvällä omallatunnolla ostaa mukaansa myös pari potaattia; minäkin poimin mukaan 4 siemenperunaa Anna Belleä joka on kulinaristien kovasti ylistämä lajike (opin kyllä myöhemmin Olossa käydessäni, että sitä kasvaa myös kotomaassakin). :)

Halusin laatikon pohjan vähän alemmas, jotta parsan saa tarpeeksi syvään; n. 25 cm syvyyteen. Myyräestin koitettiin kiinnittää tiiviiksi.

Siellä vähän kauempana ollessa aloin näet miettiä, että kun se uusi Grow Camp nyt tulee korvaamaan V:n toissavuotisen, mutta täysin vielä hyväkuntoisen kasvatuslaatikon niin mitäpä jos tekisin siihen parsapenkkin? Ja niinpä kävin ostamassa 100kg puhallushiekkaa rautakaupasta, kaivoin laatikolle pienen syvennyksen, speksailin miten haluaisin verkon "vähän syvemmälle kuin se laatikon pohja" ja taas V pääsi töihin. Meni raukka sanomaan, että no, "jos JOKU kaivaa semmosen kuopan niin kyllähän... "

Ja että vanhan laatikon pohja saadan reunoja syvemmälle, tarvitaan tietysti kuoppa...

Luulen, että joskus V tuumaa että laitan sen myötä- ja vastamäessä menemisen kyllä aikamoiseen testiin, mutta niin vaan sain kaivettua kuopan, poistettua kymmeniä ja taas kymeniä erikokoisia kivenmurikoita ja laatikko saatiin paikalleen.

Ja sitten sekoitimme kompostia, sitä uutta multaa, kuopasta saatua vanha puutarhamultaa ja hiekkaa keskenään parsalle mieluisan hiekkamaan aikaansaamiseksi ja istutin kaksi aarrettani siihen toivoen, että joskus ja jonain vuonna saan jaettua juurakkoja. Parsahan nimittäin kasvaa kaksi-kolme vuotta, ennenkuin sitä voi edes korjata; nämä ostamani juurakot olivat kaksivuotisia.

Parsan juuret levitellään laajalle; laatikko saattaa olla hyväkin kohopenkissä viihtyvälle parsalle; jää nähtäväksi.

Emännän sanoman mukaan niitä voisi kai jo tällä kaudella korjata 2 viikkoa ja sitten jättää lepäämään. Ensi vuonna sitten vajaan kuukauden ja antaa levätä. Toiseen päähän parsalaatikkoa laitoin ne potaatit; jos vaikka niistä saataisiin satoa kesälomalla. :)

Pieni, hento ja hoikka, mutta OMA!:) !!! #asparagus #kesä #garden #lillabjers
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Jun 10, 2015 at 7:31am PDT

Mutta vaikka tuolta ensimmäinen oma parsani jo pistää maasta, niin aika hoikalta ja hennolta näyttää; katsotaan maltanko katkaista moista vai antaako nyt vaan kotoutua ja katsotaan ensi keväänä sitä korjaamista.

Lilla Bjersin parsoja; yhdestä juurakosta tulee monta vartta, ne leikataan vinoon.

Ja vaikka sen 1000l multasäkin tasaaminen näihin projekteihin sekä äitimaan, hiekan ja kompostin lapioinnin jälkeen olisi voinut varmaan miettiä että mitä järkeä tässäkin oli. Silti päällimmäinen tunne oli mielihyvä; sainpa jotain tehtyä. Sitäpaitsi, lapiointi on varsin terapeuttista - sama kai se, mihin sitä ihminen stressinsä purkaa; toiset menee kuntosalille ja toiset näemmä kasvimaalle. :)

Että kai sitä sitten sen verran hullu saa olla ja hullaantua vähän porkkanatalleista ja parsalaatikoista - nyt vaan toivotaan että porkkanatalli pitää pahat myyrät kurissa että: "Minä saisin syötyä kaikki porkkanat!" sanoo I.

Matkan Gotlantiin kustansi Visit Sweden.

Olipa kerran eräs sateinen suomen keskikesän juhlistuksen päivä. Juuri sellainen päivä, että mieli pakostakin vaeltaa raparperiin, lapsuuden raparperipaistokseen ja vaniljakiisseliin. Mutta sitten ei-kuitenkaan-oikein-jotenkin koska jotain pienempää, naposteltavaa, nopeaa ja rapeaa. Jotain kivaa pientä brunssipöytään.

Ja sitten mieleen välähtää että cookie. Semmoinen paksu, ihananmehukas raparperinen cookie. Niin ja kauraa. Kaura-raparpericookie. Semmoinen kaura-raparperipaistoksen ydin kädessäpidettävässä paketissa.

Ja tässä vaiheessa luonnollisesti arvasin, että joku on tehnyt semmoisen jossain. Ihan varmasti. Ja sitten mentiin. Sen verran muokkasin ohjetta, että pyöristelin määriä hieman suomimittoihin sopivammaksi ja lisäsin taikinaan hillottua inkivääriä. Se sopi kyllä mukaan, mutta jos aiot tarjota näitä lapsille, kannattaa harkita uudelleen. Ainakin osa sokeroiduista, hillotuista inkivääreistä on melko tulisia.

Keksit kannattaa taputella suht ohuiksi. Paista koekeksi etenkin jos harkitset täyttäväsi kaksi pikkuleipää jotta näet sopivan paksuuden.

Alkuperäisessä ohjeessa lisäksi käsketään pilkkomaan raparperi hienoksi. Tein työtä käskettyä mutta kuulkaas rakkaat suomalaiset - jos haluatte tähän oikeasti raparperin makua ja tuntua älkää pilkkoko raparperia yhtä pieneksi. Minusta suuremmat raparperipalat olisivat kuuluneet asiaan. Ja jos jollain on karamellisoitua valkosuklaata jääkaapissa, sitä voisi hyvin käyttää valkosuklaan sijaan; sellainen karamellisempi fiilis sopisi hyvin. Teen tästä kyllä uuden satsin vielä ja lupaan kertoa miten muutin sitä. Mutta oikein hyvä ohje tämäkin ja ennenkaikkea helppo. Lisäksi kun näitä tekee pellillisen, niistä voi taikoa vieraille kivoja jälkiruokia vielä muutamana päivänäkin, ellei kaikkia popsita suoraan kylmän maitolasillisen kanssa siitä pelliltä. Meillä oli vähän vaarana semmoinen, mutta ehkä teillä muilla on parempi itsehillintä ;)

Paiston jälkeen; meillä paistoaika oli enemmänkin 20 min kuin 10 - mutta se riippunee aikalailla myös keksin koosta.

Keksit voi nimittäin syödä sellaisenaan, murustaa jäätelöannokseen tai tarjota kuuman raparperikompotin ja vaniljakastikkeen kanssa. Ihan miten tykkää. Ja jos keksit muotoilee huolellisemmin, niitä voisi varmaan täyttää jäätelöllä pakkaseen jätskisandwichiksi. Aika jees semmoinenkin ja siihen suunnittelen jo seuraavaa erää käyttäväni.

Kaura-raparpericookiet (n. 3-4 pellillistä)

115 g voita
2 dl fariinisokeria
1,5 dl sokeria
2 munaa
1,5 tl vaniljasokeria (aitoa)
4,5 dl jauhoa
2 tl kanelia
muskottipähkinää n. 1/2 tl
1 tl soodaa
1 tl suolaa
7 dl kaurahiutaleita, suuria
7 dl pilkottua raparperia
200g (kaksi levyä) valkosuklaata murskattuna halutun kokoisiksi sattumiksi
(n, 1,5 dl pilkottua sokeroitua inkivääriä)

Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita kiertoilmalle sillä kiertoilmalla tuli ainakin meillä paljon kauniimpia keksejä.

Vatkaa voi ja sokerit vaahdoksi yleiskoneessa. Sillä aikaa siivilöi toiseen kulhoon jauhot, sooda, mausteet ja suola.

Lisää sitten voi-sokerivaahtoon yksitellen munat koko ajan vatkaten. Lisää toinen muna vasta kun edellinen on sekoittunut kokonaan taikinaan.

Lisää sitten jauhoseos taikinaan ja sekoita.

Lopuksi lisää raparperit, valkosuklaa, kaurahiutaleet ja inkivääri jos käytät.

Muotoile taikinasta keksejä leivinpaperille; älä jätä isoksi kasaksi koska taikina ei hirveästi leviä.

Paista sitten uunissa n. 10-20 min paistoaika riippuu keksin koosta ja uunista joten ei ole huono idea paistaa vaikka yksi koepikkuleipä.

Tarjoa sellaisenaan tai jäätelön kanssa.

p.s. nuo mansikat tuossa yllä on marinoitu samanlaisella sitruunasiirapilla kuin tein Crennin porkkanoihin. Mukana myös kandeerattua sitruunankuorta, minttua ja syreeninkukkia. Juhannus... :)

Sain kutsun hiljattain Helsingin keskustaan avattuun italialaiseen ravintolaan nimeltä Pjazza. Ja suurena Jazzin ja Italiaruuan ystävänä tietysti ilmoittauduin illalliselle. Ajattelin että kirjoitan jutun nyt, kesäloman kynnyksellä, koska kokemuksena Pjazza mielestäni suorastaan huutaa kesäiltaa ystävien kesken jonka voi kuluttaa pizzan ja Jazzin merkeissä. Mukaan pyytämäni Minttukin totesi, että tästä tulee meidän uusi italialainen olohuoneemme Helsingissä. Kieltämättä, jos asuisin yhtään lähempänä keskustaa saattaisin kärrätä perheeni Pjazzaan pizzalle juuri silloin kun jääkaapissa on noin lamppu eikä kokkaus yhtään napeksi.

Pjazzassa on nimittäin ihan erinomainen perunapizza, jonka päällä paistunut pancetta maistuu prikulleen samalle, kuin Falornilta Chiantista ostamani herkkä, yrttinen pancetta.

Herkkää, herkullista ja reiluina annoksina. Tuoreen tryffelin puuttuessa burratalle oli ripoteltu tryffeliöljyä. Munakoiso oli hyvin kypsennetty ja pysyi juuri kasassa, mutta oli ihanaa. Rapsakkaa juustoa annoksen pinnalta jäin vähän kaipaamaan.

Pjazzan idea oli minusta ihan erinomainen. Paikka on mutkaton, olohuonemainen ravintola, jonka pitkien pöytien päässä on esiintytmislava, jonne tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 8 jälkeen nousee muusikoita soittelemaan Jazzia. Lisäksi musiikkia on myös sunnuntaisin kun Pjazzassa tarjoillaan puskaradion kehumaa brunssia. Jazzin ystävänä ilmoitin tietysti heti, että tulisin mielellään jonain päivänä kun muusikot ovat paikalla. Ja niinpä menimme Pjazzaan eräänä keväisenä tiistaina.

Nuoret muusikot jammailivat lavalla ja ravintola oli täynnä elämää.

Tiistai on jammailupäivä; silloin paikalla oli sibiksen oppilaita soittelemassa ja improvisoimassa. Paikka oli täynnä; nuoria, pariskuntia, perheitä ja muusikkoja. Toisaalla keikalla ollut ja syömään tullut muusikko veti extempore - esityksen ennen ruokailua. Menoa ja meininkiä riitti. Kuulemma keskiviikko on musiikillisesti hieman hillitympää, samoin sunnuntai - mutta tiistaisin lava on vapaa kaikenlaiselle improvisaatiolle.

Perunapizza, herkkää pancettaa, mozzarellaa ja tryffeliöljyä. Tykkäsin kovin.

Hassuna sattumana viereiseen pöytään istui vielä tuttuja; Fannin ja Kanelin Tiina oli miehineen tullut myös pizzalle; he eivät olleet paikalla ensimmäistä kertaa enkä kyllä ihmettele. Myös naapuripöydästä löytynyt perunapizza oli kyllä sairaan hyvää. Kannattaa muuten pyytää henkilökunnalta juomasuositus pizzan kanssa; ainakin meille suositellut juomat sopivat ruokien kanssa yhteen erinomaisesti.

Sisustuksessa ja terassilla näkyy simppeli, italialaisenkin keveä yleisilme

Salipäällikkö kertoi että ravintolan takana on italialaiset omistajat jotka ovat tuoneet kokit mukanaan kotikonnuilta. Minusta se näkyi kyllä hienosti sellaisena herkkänä italialaisena makulinjana menun läpi.

Pasta tehdään itse ja keitetään tilauksesta al denteksi.

Munakoisovuoka oli herkkää ja mozzarellaista, burrata tuoretta. Pancetan herkkä yrttisyys jatkoi pizzassa makulinjaa voimistaen sitä vähitellen. Ruuissa oli selvästi punainen lanka, vaikka kepeä linja maustamisessa saattaa joidenkin ruokalajien kohdalla jakaa mielipiteitä. Vaikka pizza olikin napakymppi, munakoiso-mozzarellavuuan intohimoisena ystävänä olisin ehkä tykännyt jos pinnassa olisi ollut hieman kullanväriseksi paahtunuttakin juustoa. Minttu taas oli yllättynyt että villisikapasta ei ollutkaan picante. Mutta silloin ne eivät tietysti olisi olleet samat ruuat enää. Kuten listassa sanotaankin:"No fusion, no heavy sauces…deliciously tasty yet straightforward." Ja juuri niin se olikin. Laadukkaasti tehty, hyvin keitetty pasta ja oman linjan mukainen kokonaisuus.

Klassikkojälkiruuat olivat hyviä.

Cantucinit olivat myös selvästi kotitekoisia - minäkin maistoin yhden ja se oli herkullista. Juuri sopiva, pieni annos jälkiruuaksi pizzn tai pastan jälkeen.

Tiramisu tarjottiin rennosti purkista.

Ja tiramisu; tykkäsin. Se oli kermaista ja pehmeää. Vaikka olin i-han täynnä, söin koko misun viimeistä murua myöten. Jotain sekin kertoo. ;)

Minusta Pjazza on hauskan muuntuva ja mukavan autenttinen ravintola. Ihan parhaimmillaan semmoisen rennon illan viettämiseen; Jazziltoina kavereiden ja hiljaisempana perheen kanssa. Ja tosiaan, puskaradio kuiskii hyvää myös brunssista, luulen että se täytyy tyypata kun tulee sopiva sunnuntai.

Kiitokset kutsusta Pjazzan väelle, toivotaan että paikka on joka tiistai yhtä täynnä kuin tuona keväisenä iltana.

Illan tarjosi Pjazza.

Bloggaajien kesäkuun ruokahaaste antoi inspiraation tähän ruokaan. Tyylilleni uskollisesti olin taas myöhässä reseptin kanssa osallistuakseni itse, mutta haasteaihe oli minusta ihan erinomainen; näin kesällä kaikilla on aina jotain grillijämää tai savustusjämää lihan, kalan ja kasvisten muodossa. Mikäpä olisi yhtä helppo ja kotoisan ihana kierrätysvinkki edellisen päivän grilliherkuille kuin täytetty leipä.

Raparperista saa erinomaisen chutneyn.

V kokkasi viikonloppuna kasslerista sitä maailman parasta nyhtöpossua R2D2:ssa mökillä ja seuraavana päivänä meillä luonnollisesti oli vielä paljon possua. Sivumennen sanoen muuten ihan aitoon bbq -possuun tottuneena kirvelee silmissä joka kerta kun joku puhuu näistä "uunissa haudutettavista nyhtölihoista" tarkoittaen että se bbq valmistuu uunissa. Ei muuten valmistu. :) Sillä uuniversiolla ja oikealla, savustimessa low and slow tehdyllä pulled pork versiolla on yhteistä lähinnä raaka-aine. Lopputuloksen maku ja tekstuuri näissä kahdessa poikkeaa toisistaan täysin.

Ja sitä herkumpaa sikaa meillä oli läjäpäin viime viikonloppuna. Niinpä sitten mietin että mitähän lisukkeeksi ja kuinkas tulinkaan ajatelleeksi täytettyä leipää?! ;)

Tämä maissileipä oli aika tosi makeaa. Vähän vähemmän sokeria ja se olisi ihan erinomaista, mutta hyvä lopputulos ekaksi yritteeksi.

Minun on pitänyt jo kauan aikaa kokeilla maisileivän tekemistä itse. Jenkeissä tämä I:n kakkuleiväksikin nimeämä herkku on klassinen bbq - ruokien kastikepesusieni; sitä käytetään niiden kaikkien sooseista tulleiden ihanien makujen imeyttämiseen lautaselta viimeistä pisaraa myöten. Ja vaikka kai söimme sitä joskus kauan sitten Jenkeissäkin, muistan sen nyt tuoreeltaan sieltä Gotlanninkeikalta. Niin, ja nimenomaan Chutneyn kanssa tarjottuna.

Raikas kevätkaalisalaatti on maustettu kirsikoilla ja mäkimeiramilla. Yllättävä, mutta hyvä makuyhdistelmä.

En tosiaan ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin itse vaikka homma on superhelppo; kuivat ja märät aineet sekoitetaan keskenään ja sitten seokset yhdistetään sekoittaen vaan juuri niin vähän että kaikki menee sekaisin ja muuutama klimppikään ei haittaa. Varmaan viimeksi homma jäi tekemättä kun luin jostain, ettei tätä meikäläisissä kaupoissa pikapolentaa pitäisi käyttää "oikeaan maissileipään". Mutta kun mökillä ei ollut piimää eikä karkeaa, esikypsentämätöntä maissijauhoa niin menin pikapolennalla ja jogurtilla.

Leipä onnistui minusta ihan hienosti, joskin sokerin määrä oli minun suomalaiseen makuun suht raju. Ensi kerralla vähennän suosiolla sen puoleen. Kakkuleipä oli aika osuva ilmaisu tälle leipomukselle. :) Siitä huolimatta kehotan kaikkia BBQ:n kanssa leikkiviä kokeilemaan; leipä sopii erinomaisen hyvin chutneyn kanssa alkupalaksi tai lisukkeeksi ja pari päivää vanhaa maissileipää voi myös grillata uuteen loistoonsa jos se on jo vähän kuivahtanut. Sillä on sitten hyvä kaapia ne cole slawn rippeet ja grillikastikkeet lautaselta.

Leivässä käytetty sokerimäärä huomioonottaen hieman chilillä ja inkiväärillä maustettu raparperichutney ja todella raikas, vinegretissä pyöräytetty kevätkaali-kirsikkasalaatti olivat vähän niinkun must leivän kanssa. Ehkä punasipulia olisi voinut vielä siivuttaa salaatin sekaan; olisi tuonut vielä pikkuisen sitä kärkeä makean leivän kanssa. Mutta hyvää se oli silti, vaikka leipä oli vähän liian makeaa minusta.

Eli kyllä, teen varmasti uudelleen ja ensi kerralla kokeilen laittaa puolet vähemmän sokeria ja salaattiin tai erilliseen kippoon pöytään punasipulisiivuja. Nam.

Maissileipää (n. 24 cm neliövuokaan)
n. 150g voita sulatettuna
2 dl sokeria (vähennä! ehkä jopa desi riittäisi)
2 munaa
1 kuppi eli 2,4 dl maustamatonta jogurttia tai piimää
1/2 tl soodaa
1 kuppi eli 2,4 dl polentaa (käytin sitä supermarkettipolentaa vaikka siitä joissain ohjeissa varoiteltiin) tai karkeaa maissijauhoa
1 kuppi eli n. 2,4 dl vehnäjauhoa
1/2 tl suolaa

Laita uuni 180 asteeseen. Voitele neliövuoka jonka sivu on n. 24 cm

Sulata voi. Sekoita siihen sokeri ja sekoita. Anna jäähtyä hetki ja sekoita sitten joukkoon munat ja piimä.

Sekoita toisessa astiassa kuivat aineet, lisää piimä-voiseos jauhoihin ja sekoita aineet juuri sekaisin - vain vähän sekoittaen, ei haittaa vaikka taikinassa olisi yksi-kaksi klimppiäkin vielä.

Kaada sitten taikina vuokaan ja paista kakkua n. 35 min tai kunnes keskelle kakkua pistettyyn tikkuun ei enää tartu taikinaa.

Raparperichutney (n. 2 purkkia)

1,5 punasipulia karkeahkona hakkeluksena
3 hyväkokoista raparperin vartta ehkä n. 500g
kourallinen kuivattuja aprikooseja silputtuna
3 dl sokeria
1,5 dl rajamäen hunajaviinietikkaa
3 rkl punaviinietikkaa
n. peukalon kokoinen pala inkiväärin juurta raastettuna (olisiko n. 4 rkl ?)
1,5 rkl sinapinsiemeniä
n. 1/2 aji Cristal - chiliä vielä vihreää (tai keltaista chiliä)
3 vihreää kardemummaa kokonaisena
1 tl suolaa
(mustaa pippuria)

Kiehuta n. 20 min hiljaisella tulella välillä sekoittaen. Chutney on valmis kun rakenne alkaa olla sopivan hillomainen. Tarkista maku ja mausta halutessa myös hieman mustalla pippurilla.

Kaali-kirsikkasalaatti (n. kolmelle-neljälle)

1/2 pientä kevätkaalia ohuelti siivutettuna
n. 2 dl kirsikoita perattuna
kunnon tupsu mäkimeiramia silputtuna, ehkä n. 1 dl silppua
(1/2 punasipulia ohuelti siivutettuna )

Vinegrettiin
n. 0,5 dl öljyä
1/2 sitruunan mehu
2-3 rkl valkoista balsamicoa
1 vajaa rkl appelsiininkukkahunajaa
n. 1/3 tl suolaa
(halutessa raastettua inkivääriä 1/2 tl )

Siivuta kevätkaali ja puristele sitä hieman käsillä, jotta se vähän pehmenee ja murtuu. Sekoita pienessä kannellisessa lasipurkissa tms. vinegretin aineet ja sekoita. tarkista maku ja lisää sitruunaa, suolaa tai sokeria maun mukaan.

Sekoita sitten kaalin joukkoon vinegretti ja muut aineet. Tarjoa grilliruuan lisukkeena.

Ihan ensiksi täytyy sanoa, että chilin tulisuuden aiheuttaman aineen, eli kapsaisiinin sietokyky on asia joka kehittyy tottumuksen mukaan. Toisekseen kerron heti, että en ole mikään henkeen ja vereen chiliharrastaja ja tiedän varsin hyvin että joissain ihmisissä aihe herättää chiliäkin tulisempia intohimoja. Tämä pieni käyttöohje on teille kotikokkaajat, jotka kenties käytätte chiliä ensimmäisiä kertoja tai olette ehkä ostaneet ensimmäisen chilitaimenne ja mietitte mitenkä näihin pitkulaisiin hitaasti punehtuviin tai kellastuviin palkoihin oikein tulisi suhtautua. Sanottakoon nyt sekin tässä heti alkuun, että meikäläisen fokus on maussa, ei niinkään poltteen maksimoinnissa. Otan lisäksi enemmän kuin mielellään jatkovinkkejä postauksen kommenttilootaan. Lisäksi blogista löytyy vieraskynäillyt (osa1), hyvät jutut (osa2)chilien kasvatuksesta (osa 3) jos vinkkejä kaivataan. En siis puutu siihen puoleen tässä jutussa.

Idea postaukseen tuli vuosi sitten Alkossa, kun eräs tuttu myyjä turisi viikonloppugrillailuista joista oli tullut aavistuksen liian tulisia. Hän pyöritteli silmiään kun herkesin tarinoimaan ihan perusjuttuja chilin käytöstä. Kyseinen herrasmies on harrastunut ruuan suhteen ja olin ehkä aavistuksen yllättynyt, että chili oli raaka-aineena niin vieras. Ja sitten mietin asiaa rauhassa ja tuumasin, että niin; varmaan se on sama aika monella. Vaikkei chiliä yleensä niin käyttäisikään, kesällä se chili jotenkin houkuttaa ja koukuttaa grilllin kuumetessa ja sitten sitä palkoa siinä pyöritellään arpoen; uskaltaisiko? Ja jos, paljonko? Ja yleensä ei ole edes tarkkaa tietoa mikähän tämä laji oikein on.

Eniten poltetta on chilin siementen kiinnikkeissä.

Noh, chililajikkeita on tosiaan monensorttisia. Joskus Hesarissa oli hieno taulukko eri lajeista ja niiden tulisuudesta, mutta eipä sellaista taulukkoa yleensä ole tallella tai saapuvilla mökillä.

Siksi neuvonkin; jos aiot laittaa chiliä ruokaan, etkä yhtään tiedä kuinka tulista se on; maista sitä. Aika harva chili on oikeasti niin tulinen, ettei sitä viitsisi maistaa sellaisenaan. Habaneron ja Naga Morichin (ja sen sukuisten, mutta harvemmin nähtyjen kuten bhut jolokian) kohdalla jättäisin maistelematta, mutta noin muuten chilistä voi maistaa pienen palan. Jos chili on tosi tulista, lasi rasvaista maitoa, piimää tai jogurttia auttaa poltteeseen.

Chilin miedoin osa on kärki ja tulisuus lisääntyy kantaa kohden. Osittain se johtuu siitäkin, että oikeasti chilin sisällä poltavaa kapsaisiinia on eniten noissa valkoisissa siementen kiinnikkeissä. Ei siis itse siemenissä, vaan noissa valkoisissa kiinnikkeissä. Siemeniä on taas vähemmän chilin kärjessä ja eniten kantaa lähinnä. Minun mielestäni myös chilin hedelmäliha on aavistuksen tulisempaa lähempänä kantaa, mutta tämä voi olla henkinen harha. Mutta: saadaksesi kutakuinkin tasaisen tulisuuden omaavaa chiliä, kaavi valkoiset siementen kiinnikkeet huolella pois.

Näin ollen jos käytän chiliä katkarapuihin, salaatteihin tai keittoihin sellaisenaan, tai vain vähän kypsennettynä käytän yleensä noin puolet chilistä ja nimenomaan siitä kärikiosasta. Se kanta taas sopii ruokaan kypsentämättä jos on mieto chili. Jos teet jotain tosi ptkään kypsennettävää ruokaa siihen voi halunsa mukaan käyttää nataosan siemenineen päivineen. Chilin siementhän eivät ole myrkyllisiä, eikä niitä suositella kummemmin poistettavaksi kuten paprikalla mutta niiden kiinnikkeissä on tulta ja tappuraa.

Pitkään kypsentäminen poistaa tulisimpien chilien poltetta ja jättää vain pehmeämmällä poltteella varustetun chilin maun ruokaan. Toki, maltti on valttia. Isoonkaan, 800g jauhelihapaketista tehtyyn chili con carneen en ole laittanut koskaan puolta habaneroa enempää (okei, jossain äijäbileissä taisin yllytettynä laittaa kokonaisen ja joo, hiki puski raavaampien miestenkin pintaan). Jo puolikkaalla habanerolla ruoka on hiet pintaannostavan tulista vaikka se olisi hautunut kolme tuntia ja kokkausvaiheessa kapsaisiini saa yskimään, joten liesituuletin on hyvä kaveri. Tässä kohdin tullaan juuri turtumukseen; osalla ihmisistä on paljon itseäni kovempi chilinkestokyky. Minä käytän chiliä mausteena, enkä niinkään poltteen vuoksi. Chileillä saa ruokaan hauskoja raikkaita, kepeän paprikaisia makuvivahteita jotka vaihtelevat saman chilinkin osalta kypsyystasteen mukaan.

Yksi suosikkichilini Aji cristal on vihreänä melkein nokkosmaisen raikas tuoksultaan; kellastuessaan se saa keltaisen tomaatin tai paprikan tyyppistä kepeää makeutta ja punaisena se on hedelmäinen, lähes herukkainen sailyttäen silti raikkaan pohjamakunsa. Todella monipuolinen chili jossa on sopivasti (ehkä hieman kaupan punaisia peruschilejä enemmän) poltetta, mutta se ei ole liian polttava että sitä ei voisi käyttää kunnolla maustamaan. Lisäksi erilaikkeisia chilejä voi yhdistää; kokemus opettaa mikä sopii yhteen minkä kanssa. Ihan mahtavia bbq kastikkeita saa hauduttelemalla eri tulisuuden ja makupaletin omaavia chilejä jonkinlaisessa makeahkossa kastikepohjassa.

Paitsi chilin kypsyys, myös kasvin ikä vaikuttaa chilihedelmän tulisuuteen. Jos nyt ostit taimitarhalta keväällä uuden kasvin, sen ensimmäisen sadon hedelmät SAATTAVAT (eivät välttämättä) olla hyvinkin mietoja, lähes tulettomia. Tilanne korjaantuu jatkossa, mutta tämänkin vuoksi suosittelen maistamaan sitä chiliä ennen käyttöä. Yllätys voi olla pettymys suuntaan tai toiseen jos vaan laitat ruokaan chiliä ollenkaan tietämättä mitä meni soppaan.

Ja sitten tietysti se chilin käsittely. Jos mahdollista, chilejä kannattaa käsitellä kumihanskat kädessä, sillä polte on ikävä jos kapsaisiini siirtyy käsistä limakalvoille. Ihan liian helposti pyyhkäisee hikeä otsalta ja sitten kapsaisiini valuu hien mukana silmiin, huulille ja nenään. Tuntemani miehet ovat raportoineet toisentyyppisistäkin chilikatastrofeista. ;)

Jos hanskoja ei ole, tiedoksi että kapsaisiini on rasvaliukoinen. Voit siis chilien käsittelyn jälkeen lorauttaa käsiisi hieman ruokaöljyä ja hieroa sitä käsiin ja kynsien alle. Sitten pese öljy pois tiskiaineella ja ainakin suurin osa kapsaisiinista lähtee öljyn mukaan.

Sellainen hassu kuriositeetti muuten joka liittyy tähän kemiaan ja jolla voit myös viihdyttää kesävieraitasi on, että alkoholi liuottaa kapsaisiinia ja liottamalla chiliä viinassa, sen tulisuus laimenee tai häviää kokonaan. Meillä chiliä on lähinnä liotettu jossain kesädrinkissä josta on lähinnä juotu se drinkki ja chili hukattu. :)

Varmaan nyt unohdan jotain ihan olennaista vielä, mutta varaan oikeuden lisätä sen juttuun myöhemmin. Tässä kumminkin nämä muutamat asiat jotka ovat pyörineet kielenpäällä aiheeseen liittyen. Toivottavasti näistä on iloa siellä kesäkeittiöissä! :)

"Äiti, minä tykkään Turusta!" huokaisi I Smörin pöydässä syötyään hyvän illallisen. Pikkumies oli selvästi päässyt "kulinaristiseksikin pääkaupungiksi" kutsutun, joen halkoman kesäkaupungin makuun ihan kunnolla.

Smörissä saimme auringonkukansiemenpraliinista tehtyä jäätelöä. Nam.

Laskeuduimme Turkuun tiistai-iltana, jonkinlaisen äidin extempore- päätöksen seurauksena. Olimme juuri viettäneet pohjanmaalla puuhakkaan vajaan viikon, mummun ja paapan sekä isomummun luona Isojoella. Ja sitten olimme ajaneet monta tuntia Isojoen suunnasta Turkuun, I:n nukkuessa suurimman osan matkasta.

Me olemme I:n kanssa lomalla. Oikeastaan tarina menee niin, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi eläkkeelle kesäkuun lopussa ja uusi hoitopaikka päiväkodissa on edessä vasta elokuun puolessa välissä. Niinpä minä otin vähän hoitovapaata ja kesälomat putkeen ja vietän I:n kanssa pitkän kesän. V on vielä töissä ensi viikon puoleen väliin ja ajattelin että ennen yhteistä lomaa lähdetään sukuloimaan. Ja sillä reissulla sain vielä päähäni, että pistäydytään Turussa, kun ei oikein koskaan ole ollut aikaa käydä ja tiedän että paikallinen ravintolaskene on käymisen arvoinen. :) Olen toki pistäytynyt Turussa muutaman kerran, mutten ole oikeastaan viipynyt kuin pikaisen päiväretken verran kauppailemassa ohikulkiessa. Nyt kun kerrankin on aikaa, soitin V:lle ja kysyin voisiko hän klikata meille jonkin yöpaikan Turkuun kesädiileillä; ollaan yksi yö tai ehkä kaksi. Katsotaan miten alituiseen paikanvaihtoon vähän kyllästynyt ja jo koti-ikävääkin poteva I sopeutuu hotelliin.

Kivilinna on sisustettu modernilla valkoisella, neutraali mutta erinomaisessa kunnossa ja vanha talo luo fiilistä.
Sijainti on mainio Kupittaan seikkailupuiston ja joenrannan ravintoloiden välissä.

Ja V ylitti itsensä. Hän bongasi yleensä liikemiesten suosimasta Forenomin Kivilinnasta hyvän kesädiilin ja saimme Turkuun oman kaksion leveillä ikkunalaudoilla, täydellä keittiöllä ja pesukoneella(!). Näistä etenkin jälkimmäisen arvoa ei osaa kuvitella kuin reissussa rähjääntynyt kesälomalainen jonka vaatteet ovat pääosin jo kassissa "pyykki". Noita huoneistohotelleja kannattaa bongailla näin loma-aikaan. Kun firmoilla ei ole tarvetta, hinnoista voi lähteä hyvinkin puolet pois.

Ja yllätyksekseni kun I näki äidin pesevän pyykkiä, häntä nauratti ja arkisen puuhan innoittamana I totesi samantien että "Äiti, tämä on meidän kotimme nyt vaihteeksi! Minä haluan olla täällä kaksi yötä!". Äitiäkin hymyilytti siinä vaiheessa ja morsetin V:lle että klikkaa vaan se toinenkin yö, Ä & I hyväksyy majapaikan. ;)

Tintå oli sisustukseltaan kepeän romanttinen ja ripauksen rustiikkinen. Oikein viihtyisä.

Ravintolasuosituksia huhuilin kokeneemmilta Turun kävijöiltä ihan vaan proosallisesti FB-seinälläni isomummun kukkapenkkien kohennuksen välissä ja sain ihan pätevänoloisen listan; Mami, Tintå, Smör, Ludu ja tietenkin Kaskis, joka vaan on valitettavasti juuri nyt kesälomilla. Ja Kaskikseen pitäisi muutenkin tehdä varaus vähän aiemmin, eikä vasta siinä kohti Turkua ajaessa. :) Mutta meidän kävi silti ihan erinomaisesti ja saimme Turussa hyvää ruokaa!

Lapsille saa pienemmän annoksen listalta. Kebakkoja on alkupalakokoisessa annoksessa kaksi; kiva jaettava makupala.

Ensimmäisen illan ruokapaikaksi valikoitui Smör, lounaalla kävimme Tintåssa ja eiliseksi illaksi onnistuin varaamaan vielä pöydän Mamista.

Mamissa on kaksi salia ennen keittiötä; iso ja pieni. Kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen vaikka kahdelle näemmä saa vielä tuurilla pöydän samana päivänä.

Etenkin se Smörin keikka jäi I:n mieleen. Hän oli niin onnellinen saadessaan eteensä hyvää lammasta ja upeaa, voissa paistettua kalaa että pikkumies söi melkein kaiken, malttoi laittaa puhelimenkin sivuun ruokailun ajaksi ja lauleskeli hieman onnellisena istuskellessaan. Pienet päiväunetkin varmaan auttoivat, että illalliseen jaksoi keskittyä kunnolla. Äidinkin mielestä ruoka oli erinomaista, palvelu ystävällistä ja mökkeilyn & isomummun auttelun jälkeen tuntui käsittämättömän ihanalta istua valmiiseen pöytään. Ja jos I olisi saanut päättää, me emme olisi muualla syöneetkään tällä reissulla. :)

"Äiti, se ravintola joka on maan alla"

Tilasin meille alkuun lammaskebakkoja jaettavaksi, pääruuat molemmille erikseen ja jälkiruuaksi vain yhden pallon paikallista erikoisuutta, auringonkukkasiemenpraliinista tehtyä jäätelöä. Koko lysti kustansi äidin viinilasillinen ja I:n omppumehu mukaan lukien n. 77 eur.

Oli tosi hyvää - kaikki. Lammas oli jätetty roseksi sisältä juuri sopivasti, lisäkkeenä oli cole slaw jossa taisi olla vähän parsaakin siivuina ja sinappikastiketta. Kala oli tuoretta ja herkullista ja sen alla oli monipuolisesti kesän makuja; fenkolia, kukkakaalia (sekä pyreenä että paloina), tilliä, uutta perunaa, porkkanaa ja pieniä vihreitä. Hieman harmitti, etten tajunnut sanoa että I rakastaa kukkakaalin floretteja paljon enemmän kuin perunaa; keittiö oli pilkkonut kukkakaalin tosi pieneksi lastenannokseen; mikä varmaan useimpien kohdalla on hyvä asia. No, minulla oli monta kukkakaaliflorettia ja siitä liikeni I:llekin. Ylipäätään vatsa tuli kyllä tosi täyteen ja jollei listalla olisi ollut noin mielenkiintoista jäätelöä, olisi voinut jälkiruoka jäädä syömättä. Mutta auringonkukkapraliinia nyt ei vaan voinut vastustaa. Jätskissä oli samoja kaikuja kuin Chef & Sommellierin upeassa kantarellijätskissä, mutta kepeämmin. Annoksia nyt ei sinänsä voi verrata, kun tilasin vaan yhden pallon jätskiä versus C&S:n luomus, jossa oli komponentteja vaikka muille jakaa, mutta kiva että jätsekihinkin tulee jotain hauskaa ja uutta.

Tintån salaattibuffa oli runsas ja paikalla oli paljon paikallisia lounaalla. Myös äitejä lapsineen.

Lounaspaikaksi valikoitui pienen arpomisen jälkeen Tintå. He myyvät lounaalla Pizzaa ja salaattibuffaa keitolla tai ilman. Tänään runsaan salaattibuffan parina oli mustajuurikeittoa. Oli ihan perushyvää, helppoa ja jos tässä vielä kesälomalla Turkuun eksyttäisiin, Tintån illallinen vähän houkuttaisi. Erityiskiitos salaattipöydän kanakuutiosta, ne oli maustettu jotenkin tosi hyvin. Leipä oli tuoretta, pavut maistuvia ja reilusti sinappinen perunasalaatti oli minun makuuni. Kakkutiski näytti myös hyvälle. :)

Mamin tartar oli äidin mielestä ihan ihanaa, I ei (yllätys yllätys) innostunut pienestä chilistä, jota lihassa oli.

Mamin lista näyttikin jo tosi hyvälle. Koska olimme kuitenkin syöneet tällä reissulla jo kaloja, keittoa ja jätskiä, valitsin listalta meille jaettavaksi härkätartarin, pääruuaksi ankkaa kahdella tavalla ja jälkiruuaksi vadelmakääretorttua.

Jos minun pitäisi valita illallisista parempi, se olisi vaikeaa. Mamin tartar oli kaikkine lisukkeineen tajuttoman hyvää. Mukavasti onnistunut modernisointi klassikkoon, josta tykkään tosi paljon. Tosin, lihassa itsessään oli vähän chiliä seassa, mitä en tajunnut annosta tilatessani. Niinpä I totesi ensimmäisen suupalan jälkeen että poppaa on, ja päätyi syömään leipää. Lisäksi koko päivän kävelyjen ja seikkailupuistoriehumisten jälkeen I oli aika väsynyt. Vaikka olimme illallisella jo 17:30, I ei oikein jaksanut keskittyä vaan räpelsi krokotiilikylpypeliään vähän liiankin kanssa.

Ankka kuitenkin lopulta maistui myös I:lle. Ankkaa kahdella tavalla oli minusta ihan erinomainen annos. Muistatteko kun joskus mietin blogissa että Tapiolassa olevan Kylä ravintolan ankkaa ja kurpitsaa - annos minusta kaipasi jotain? No, Mamin ankkaa ja kurpitsaa oli ihan täysosuma. Annosta voisi osoitella ja huikkia että "Tätä mää niinku tarkotin (!)" ;)

Hieman mausteinen kurpitsapyree sopi tajuttoman hyvin herkullisuutta uhkuvan prässätyn ankan kaveriksi. Paahdetuista tomaateista tuli happoa ja tumma shalottisipulikastike helli paistettua ankanrintaa. Söin joka murun vaikka mietin, että kun lautasella on kaksi ankkaa ja pyrettä, minulle olisi kyllä riittänyt puoliska paistetusta rinnastakin, kuten lastenannoksessa. Mutta eipä ainakaan kukaan jää nälkäiseksi ja näin herkullisen annoksen syö kyllä isompanakin; etenkin kun jaoimme alkuruuan I:n kanssa. Alkupalasta ja pääruuasta äiti antaa 10 pistettä. Vaikka lautasella oli paljon kaikkea, annokset eivät olleet varsinaisesti mitään liian fiiniä piperrystä vaan sopivan rennolla kädellä tehtyjä, herkullisia ja kuitenkin huolella valmistettuja.

Ainoa, mikä vähän oli ehkä pettymys oli upeasta ulkonäöstään huolimatta se jälkiruoka. Olisi varmaan vaan pitänyt ottaa sitä mansikoita ja poikien vaniljajätskiä mitä liitutaululla mainostettiin päivän erikoisena, mutta kun sitä jätskiä oli juuri Smörissä syöty, I halusi jostain käsittämättömästä syystä "keksin"ja äiti oli halunnut koko päivän kakkua :) Minä kuvittelin mielessäni vadelmakääretortun ja tuoreet vadelmat suussasulavan pehmeäksi, kesää uhkuvaksi raikkaaksi jälkkäriksi jossa kääretorttu olisi suussasulavan pehmeää ja kakkumaista.

Nanna @kaikkiaitinireseptit sanoo tekevänsä parempaa, mutta ennenkuin saan maistaa sitä unelmaa niin vannon tämän nimeen. #gotlandfoodtour #ruoka #matka #kahvila
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on May 23, 2015 at 6:17am PDT

Jos Nanna oli Gotlannissa sitä mieltä että tekee paremman unelmatortun, niin minä olen samanlaisella suurpiirteisen perheenäidin vankkumattomalla itseluottamuksella taipuvainen uskomaan, että saan leipaistua paremman vadelmakääretortun. En ehkä noin siistiä ja fiiniä, mutta... Tässä pohjassa oli vähän samaa kuin Gotlannin unelmassa; se oli sitkeämpi kuin Suomalaisissa kääretortuissa yleensä. Jotenkin se suklaiseen torttuun sopi, tehden siitä sellaisen mutakakkumaisen ja etenkin kun täyte oli ihan oikeasta voista tehtyä kreemiä. Mutta sanotaan nyt vaikka että kuvittelin Mamin tortun listaa lukiessani toisenlaiseksi. Tämmöisenä tinkimättömänä kulinaristina minun on lisäksi tavattoman vaikeaa sulattaa kasvisrasvalla jatkettua voikreemiä yhtään missään. Tuoreet vadelmat olivat toki ihania ja jätski hyvää, lautasella oleva hieman salmiakkinenkin muru ja kuivattu vadelma ihan kiva lisä. Mutta se kääretorttu ei oikein ollut makuuni.

Illallinen meiltä kahdelta jälleen yhdellä lasilla viiniä, parilla omenamehulla ja espressolla oli 78 e, joten suht samoihin vetää Smörin ja Mamin osalta. Ja koska annokset ovat molemmissa ravintoloissa niin runsaita, tuommoisen pienen lapsen kanssa suosittelen jakamaan alkupalan ja jälkiruuan. Kiva että se onnistuu.

Joka tapauksessa Mami ja Smör molemmat jäivät mieleen paikkoina jonne menisin tosi, tosi mielelläni uudelleen. Molemmissa oli roppakaupalla tunnelmaa; Smör jäi mieleen ehkä enemmän skandinaavisena Mami taas rohkeana makujen yhdistelijänä joka osaa lajinsa. Molemmissa paikoissa oli lisäksi ihan täysi meno päällä illallisaikaan kesäisenä arki-iltana ja Smörissä taisi meidän lisäksemme olla pari muutakin lapsiperhettä.

Vaikka olikin aika sateista, meillä oli mukava reissu Turussa. Tänään olisi tarkoitus sitten katsoa jos tuulet veisivät meidät saariston suuntaan - mutta katsotaan mihin täsä matkalla vielä ehditään; ehkä torille ja vielä pieni kiepaus Naantaliin, jos tuulet suovat... ? ;)

Muistatte varmaan ne taannoiset raparpericookiet joita tein. Ne olivat ihan hyviä, mutta ajattelin, että reseptiä voisi ehkä tuunata jotenkin paremmaksi.

Se, mikä alkuperäisissä cookieissa minua vähän häiritsi oli, että ne eivät leviä juurikaan pellillä, raparperi meni liian pieniksi paloiksi, inkivääri oli lapsille liian poppaa palasina ja lopputulos oli hyvää joskin vielä aavistuksen terveellisen puolella. :) Niinpä lisäsin taikinaan 2 kpl 175g valkosuklaahippupussia, käytin jauhettua inkivääriä ja tärkeintä kaikesta, korvasin ruskean sokerin kondensoidulla maidolla.

Näin pikkuleivistä tulee karamellisempia, niissä on selkeämpi raparperijuttu ja itse asiassa makukin on minusta parempi. Tietyti pikkueipä sitten kostuu siitä suuremmiksi paloiksi jätetystä raparperista tosi paljon yön yli, mutta pehmenneet pikkuleivät voi lämmitää & hieman kuivattaa uunissa ennen tarjoilua. Noin 150 astetta, lusikka uunin oven yläreunan väliin ja 15 min kiertoilmalla rapsakoittaa keksin pinnan uudelleen ja tekee valkosuklaasta jälleen pehmeää.

Lämmitetty ja uudelleen rapsakoitu pikkuleipä tarjottiin valniljakastikkeen ja mansikoiden kanssa.
Aikuisten lasiin päätyi vähän pinkkiä kuohuvaakin. :)

Tarjosin näitä Merituulin ja Jukan perheelle viime viikonloppuna; juurikin lämmitettynä ja perinteisen itsetehdyn vaniljakastikkeen sekä vadelma-minttusokerin ja mintunlehtien kanssa marinoiduilla tuoreilla mansikoilla. Lapset rakastivat pikkuleipiä niin, että lupasin ohjeen Merituulille pikapikaa. Jukka muuten tuumaili, että raparperia voisi olla vieläkin enemmän; miettttiin siinä että taikina saattaisi kantaa sellaisen litran verran isoksi pilkottua raparperia, joten voit kokeilla lisätä jos tahdot. Ja tässä se ohje nyt sitten on.

Koska taikina on aika iso ja pikkuleivät parhaita heti uunista tullessa kannattaa miettiä puolitatko määrät. toinen vaihtari jota en vielä kokeillut oli, että tekisi koko taikinan mutta antaisi taikinan kovettua jääkaapissa pötköksi ja leikkaisi valmiita taikinakiekkoja pakkaseen. Näin toimimalla pikkuleipiä voisi paistaa tarpeen mukaan sopivan määrän?

Joka tapauksessa näistä tuli minusta parempia kuin alkuperäisistä.

Karamellisoitunut raparperi-valkosuklaacookie (n. 3-4 pellillistä)

115 g voita
1 prk kondensoitua maitoa n. 390g
1,5 dl sokeria
2 munaa
1,5 tl vaniljasokeria (aitoa)
5 dl jauhoa
aitoa vaniljaa n. 1/3 tl hippuina tai 2 tl vaniljasokeria
1, 5 tl jauhettua inkivääriä
1 tl soodaa
1 tl suolaa
7 dl kaurahiutaleita, suuria
n. 8 dl pilkottua raparperia suurehkoina palasina
2 pss pirkan valkosuklaahippuja á 175g
(n, 1,5 dl pilkottua sokeroitua inkivääriä)

Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita kiertoilmalle sillä kiertoilmalla tuli ainakin meillä paljon kauniimpia keksejä.

Vatkaa voi ja sokerit vaahdoksi yleiskoneessa. Sillä aikaa siivilöi toiseen kulhoon jauhot, sooda, mausteet ja suola.

Lisää sitten voi-sokerivaahtoon yksitellen munat koko ajan vatkaten. Lisää toinen muna vasta kun edellinen on sekoittunut kokonaan taikinaan.

Lisää sitten jauhoseos taikinaan ja sekoita.

Lopuksi lisää raparperit, valkosuklaa, kaurahiutaleet ja inkivääri jos käytät.

Muotoile taikinasta keksejä leivinpaperille; älä jätä isoksi kasaksi koska taikina ei hirveästi leviä.

Paista sitten uunissa n. 10-20 min kiertoilmalla. Paistoaika riippuu keksin koosta ja uunista joten ei ole huono idea paistaa vaikka yksi koepikkuleipä.

Uudelleenlämmityksessä käytä paljon matalampaa lämpöä, meillä 150 astetta, lusikka oven väliin jotta ylimääräinen kosteus pääsee pois ja n. 10 min tai kunnes pikkuleipä on lämminnyt ja hieman rapsakka pinnastaan.

I ilmoitti että haluaa syntymäpäiväkseen suklaakakun. Meikäläisen kädet olivat täynnä jotain tiskiprojektia ja lounasprojektia joten tuumasin V:lle että voisitko googlata minulle jotain suklaakakkureseptiä. Speksailin siinä tiskatessani, että haluaisin jonkun vähän kevyemmän ja ilmavamman suklaakakkupohjan; ei mitään liian tiivistä jota pitää temperoida tuntikausia ja rakenne pitäisi kuitenkin olla suussasulava. V oli vähän että voisitko antaa jotain tarkempaa speksiä, kun "enhämääosaamitääkaakkualeipoa"

Tämän kesän kirpparilöytöjä olivat muutamalla eurolla Isojoelta löytyneet vanhat, ehjät alumiiniset kakkuvuuat. Täydellisiä mökille.

No, sen ohjeen pitää alkaa että voi ja sokeri vatkataan vaahdoksi, lisää sitten kananmunat ja jauhoa jonka jälkeen pohjaan lisätään sulatettua suklaata ja kaakaojauhetta. Muuten en ala. Ja Niinpä V teki työtä käskettyä ja löysi minulle ohjeen; useammankin kun totta puhutaan.

"And just why are so many chocolate cakes more a feast for the eyes than the stomach?" - Felicity Cloake, The Guardian

Mutta se, minkä hän oli jättänyt päällimmäiseksi auki tuli valituksi. Tähän oli kaksi syytä: ohje selitti asiat niin että insinöörikin ymmärtää ja se loppui yllä lainaamaani lauseeseen, joka puhutteli ja jota en voinut ohittaa. Minusta kun kakku tehdään syötäväksi ja kunhan se on vaan tappavan herkullista on minulle oikeastaan aika lailla samantekevää miltä se sitten lopulta näyttää.

Kakun väliin ja päälle levitetään voikreemiä, mutta koska siinä on kaakaota sitä ei tajua voikreemiksi.

Toinen, henkilökohtaisella tasolla vetoava juttu ohjeessa oli kuorrutus. Kun olin lapsi, meillä ei ollut lupa syödä karkkia kuin kerran viikossa. Mutta parantumattomana herkkusuuna olin eräänä kauniina päivänä keksinyt, että kun kupissa sekoittaa pehmennyttä voita, tomusokeria ja kaakaojauhetta keskenään, siitä tulee herkullista, suklaista tahnaa. Silloin en tietystikään tajunnut että olin efektiivisesti tehnyt voikreemiä kaakaolla. Äiti saattoi olla samaan aikaan vähän sitä mieltä että lapsi oli luvattomilla teillä, sotkenut joka paikan kaakaojauhepölyllä, keksinyt jotain ällöttävää mutta kummallisen hyvää ja koska se on niin yllättävän kekseliästä ja herkullista ei oikein kehtaa kiukussakaan olla, vaikka ehkä mieli tekiskin. :)

Ja siinä se minua taas tuijotti; lapsuuteni superherkullinen suklaamössö, jota ei tajuaisi voikreemiksi kun sitä maistaa ja jolla tämä nimenomainen kakku oli tarkoitus kuorruttaa.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin irtopohjavuokaa, mutta onnistuu todistettavasti hyvin myös tavallisessa vuuassa.

Ja niin sitä mentiin. Ja voin luvata että tässä ollaan nyt aika lähellä täydellistä suklaakakkua. Ainakin uskon että tässä on aineksia meidän perheen luottoreseptiksi tästä lähin.

Kakkutaikinan pitää olla pehmeää, tämän enempää en uskaltanut laittaa nestettä.

Minä en ole mikään taivaallinen kakunpyöräyttäjä, mutta äitini on. Äidiltä olen oppinut, että kakkutaikinan pitää olla lopulta suhteellisen löysää; sellaista juuri tehdyn mannapuuron vahvuista kun se on juuri sopivaa. Myös ohjeessa oleva sanamuoto "soft dropping consistency" a.k.a pehmeinä, suurina taikinapisaroina valuva koosumus antoi vihjettä että taikinan pitäisi olla suhteellisen pehmeää. Niinpä luotin vaistooni ja tietoon, että suomalaiset, puolikarkeat vehnäjauhot saattavat tarvita enemmän nestettä kuin mitä ohjeessa sanotaan ja lisäsin nestettä suht paljon. Lisäksi halusin makuun hieman creme fraichen happamuutta.

Kypsä kakkupohja alkaa hieman haljeta. Älä pelästy jos kakku laskee tasaiseksi; se oli juuri täydellistä niin.

Ja sitten kun olin lisännyt taikinaan lähes tuplamäärän kosteita osia alkuperäiseen ohjeeseen verraten, stressasin tietysti kakun kypsymisellä. Alkuperäinen ohje kannattaa lukea läpi sillä siinä esitellään suhteellisen paljon erilaisia kikkoja ja tekniikoita suklaakakkujen tekoon. Kypsymisen kohdalla mielenkiintoinen tiedonmuru oli, että jos suklaakakkua kypsennetään aluksi vain hetken uunissa, nostetaan sitten ulos ja annetaan höyryttyä loppuun vuuassaan, kakun rakenteesta tulee kosteampi ja silkkisempi. Vaikkei ohjeessa ihan niin mennäkään, luotin tähän, kun katselin kakkua kypsymässä enkä ollut 100% varma onko se nyt kystä vai ei. Annoin sen olla uunissa ohjeen maksimiajan 30 (ehkä jopa 35) min ja otin pois kun keskusta näytti juuri asettuneen ja kakun reunoille alkoi tulla pieniä repeämiä. Tulitikkuunkaan ei jäänyt enää raakaa taikinaa, ehkä hieman sulaa suklaata oli jossain, sillä taikinaan tulee myös rouhittua suklaata. Tiesin, että tämän tyyppinen kakku on menossa liian kuivaksi jos se pääsee repeämään täysin ja nousemaan tulivuorelle keskeltä. Tämän pitää olla silkkistä ja hieman kosteaa.

Niinpä nykäisin kakut ulos ja repeämät laskeutuvat jäätymisen aikana kiinni. Kakku ei kuitenkaan lässähätänyt (eli painunut kuopalle) vaan pohjista tuli kauniin tasaiset. Rukoilin kyllä siinä hiljaa mielessäni kaikkia keksimiäni suklaakakkujen ja pienten lasten syntymäpäivien jumalia, että pohja on juuri kypsä, silkkinen ja mehukas.

Lopputuloksesta tuli sanalla sanoen upea. En koskaan kuvitellut että siitä tulisi niin silkkinen, ihana ja samalla kuohkean suklainen kakku. Väliin voi laittaa vain voikreemiä tai käyttää kostutukseen rommia, inkiväärisiirappia tai vaikka espressoa. Minulla oli ihanaa, Turun torilta löytyneistä villikirsikoista keitettyä hilloa jota sipaisin loput kakun väliin. Se on suositeltavaa vain, jos kakku saa tekeytyä yön yli jääkaapissa, sillä hillo tekee pohjista liukkaat ja ne pääsevät luistamaan leikatessa. Jos tarjoat kakun heti, suosittelen vaan voikreemiä. Yön yli asettuessaan kakku kuitenkin imee hillosta kosteuden ja se pysyy kasassa.

Nelivuotias koristeli itse kakkua. Kynttilät ovat lempiväriä.

Koristeluun käytin vain tuoreita marjoja ja tarjosin ohessa sokeroituja vadelmia sekä mansikoita sekä kermavaahtoa. Mökkikikkana sekoitin puoleen litraa kermaa yhden purkin creme fraichea jotta kerma ei erotu tarjoillessa ja yön aikana jääkapissa niin tehokkaasti vaan voin tarjota kermavaahtoa uudelleen. Prinsessakeittiön Veera ja Veeran Ihanat Ipanat olivat meillä synttärivieraina ja me äidit siinä tyytyväisinä kakkua santsatessa mietimme, että tästä saisi aivan valtavan hienon naked caken kun tekisi täytteeseen mustikoilla maustettua voikreemiä. Jos nyt innostuit, niin mustikkavoikreemiä tein muutama vuosi sitten bebetyyppisiin mustikkaleivoksiin. Silloinkin yhdistelmä oli mustikka ja suklaa... On kuulemma tulossa erinomainen mustikkavuosikin.

Joten tätä kakkua suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan! Ensi kerralla V:n ei tarvitse googlata kakkupohjaa banaanikakkuunkaan, tämän voisi hyvin käyttää täytekakkupohjaksikin. Ja ilman kermaa kakku säilyykin hyvin jääkaapissa mökillä JOS sitä jää. Tarjoiluun se ei tosiaan vaadi mahdotonta temperoitumisaikaa ja tarpeetkin saattavat löytyä valmiiksi kaapista. Ainoa isompi työ on vatkata sitä voita vaahdoksi. Koska suklaata ei oikeasti tarvita kuin yksi levy, suosittelen panostamaan mahdollisimman laadukkaaseen tummaan suklaaseen jossa on vähintään 70% kaakaota. Meillä oli 100g Lindtin 85% levy kaapissa ja se toimi hyvin antaen reippaan suklaan maun, mutta uskokaa pois että lopputulos ei ollut liian bitteriä.

Loving it.

Täydellinen suklaakakku (kahteen 20 cm vuokaan, riittää arviolta 20:lle)

50g tummaa suklaata väh. 70%, sulatettuna ja hieman jäähtyneenä
250g voita, huoneenlämmössä
250g luomuruokosokeria (tai vaaleaa muscavadosokeria)
1/2 tl suolaa
100g kaakaojauhetta, Van Houten
250g leivontakarkeaa vehnäjauhoa (jos käytät hienoa kakkujauhoa, saattaa vaikuttaa nesteen määrään)
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
3 isoa luomumunaa
150g creme fraichea (1 prk, Valio)
225 ml maitoa
50g suklaata murskattuna veitsellä hienoksi

Voi-kaakaopäälliseen (jos erityisesti pidät voikreemistä, voit tehdä myös vähän isomman annoksen, mutta tämä riitti kyllä)
140g voita, huoneenlämmössä
50g kaakaota
200g tomusokeria
hippu suolaa
(2 rkl maitoa, tarvittaessa, minä en laittanut)

Täytteeseen kirsikkahilloa (ei pakollista)

Voitele ja jauhota kaksi n. 20 cm halkaisijlataan olevaa kakkuvuokaa tai irtopohjavuokaa. Sulata suklaa vesihauteessa ja jätä jäähtymään. Laita uuni kuumenemaan 180 C asteeseen.

Mittaa ja siivilöi jauhot, kaakao ja leivinjauhe sekä sooda toiseen kulhoon valmiiksi.

Vatkaa voi, sokeri ja suola keskenään vaaleaksi vaahdoksi. Lisää sitten munat yksi kerrallaan äläkä lisää seuraavaa ennenkuin edellinen on sekoittunut taikinaan kokonaan.

Lisää sitten käsin sekoittaen ja käännellen taikinaan puolet jauhoista (tai aja hitaasti yleiskoneella) ja lisää sen jälkeen sula suklaa ja lisää loput jauhot. Lisää sitten creme fraiche ja niin paljon maitoa, että saat taikinasta pehmeää ja juuri kaapimesta mostettaessa putoavaa. (vasta tehty mannapuuro on samantyyppistä) Meillä maitoa lisättiin n. 2 ja 1/4 dl.

Jaa taikina kahteen paistovuokaan ja paista uunin alatasolla n. 30 min kunnes kakun keskusta on juuri asettunut eikä hylly enää, reunassa saattaa alkaa näkyä pientä halkeilua.

Anna uunista pois otettujen kakkujen jäähtyä aivan kauttaaltaan rauhassa pöydällä.

Tee voikreemi vatkaamalla voita ensin vaahdoksi. Lisää sitten kaakao ja sokeria. Jos seos ei ole tarpeeksi pehmeää, voit lisätä vähän maitoa.

(Valitse pohjimmaiseksi se pohja, joka on kypsempi, koska jos käytät hilloa, se kostuu siitä hieman lisää). Levitä n. kolmannes tahnasta kakkujen väliin ja säästä loput pinnan koristeluun. Jos haluat voit laittaa kakkujen välikerrokseen myös jotain makua tuovaa kostuketta tai ohuelti hyvää hilloa. Jos käytät hilloa anna kakun vetäytyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Koristele murskatuilla suklaakekseillä (esim. oreos, domino tms) tai marjoilla. Tarjoa sellaisenaan tai creme fraiche kermavaahdon kanssa kuten meillä.

Minulle on suuri ilonaihe että nelivuotiaani rakastaa metsässä kulkemista ja sienestystä ihan yhtä paljon kuin minä. Voin ja saan ottaa hänet mukaan sieneen ja nautimme löytämisen riemusta yhdessä, sillä metsä on itsessään äärettömän rentouttava paikka tällaiselle metsässä kasvaneelle. Ja vaikkei saaliin määrä olekaan tärkeä, usein kelpo ruokasieniä ja muuta metsän aarretta on löytynyt ainakin yhteen ruokaan, toisinaan pariin kolmeenkin sienten laadusta riippuen.

Ruokahan on tietysti parasta juuri poimittuna, kerättynä ja pyydettynä. Mutta lapselle iso asia on myös saaliin prosessointi ja että siihen voi osallistua. Ihan parasta on, että löydetyt sienet päätyvät lautaselle samantien, eikä niitä vaan jemmata jonnekin tölkkeihin, kuivuriin tai pakkaseen. Vaikka emme ole mitään maailman suurimpia piirakkaihmisiä niin eilisen sieniretken jälkeen tein lyömättömän herkullista kantarellipiirasta juuri sateen nostamista sienistä.

Minulle piirakoiden suurin vika on liian tiivis, tylsä vehnäjauhopohja ja turhan juustoinen ja jotenkin raskaan makuinen täyte. Tässä ei ole kumpaakaan, vaikka laitoinkin sienten pariksi jonkin verran juustoa ja kermaa.

Kantarellipiirakan pohja on tavallista piiraspohjaa pehmeämpi ja maukkaampi koska siinä on muutakin kuin vehnää.

Pohjaksi tein nopean rahkapohjataikinan johon makua antoi Kemiön Myllyn lettujauho jossa on vähän ohraakin mukana. Jotenkin nämä Kemiön jauhot ovat ihan upean makuisia. Kaikki mitä niistä tekee, maistuu hyvälle. Pohjataikina on nopea ja helppo tehdä. Ennenkaikkea; taikinan voi vaan laittaa valmistuttuaan valurautapanuun, täytteet päälle ja uuniin; ei temperointia, ei esipaistoa ja silti lopputulos on erinomaisen maukas ja hyvä.

Makua kantarelleille antaa chilijuusto, seesaminsiemen, mozzarella ja timjami. Pehmeään muna-kermatäytteeseen tuli hauska makuvivahde muskotista.

Perusidea piirakan täytteessä on mozzarella, kantarelli, kevätsipuli ja seesaminsiemen joista tykkään yhdessä tosi paljon. Oman twistinsä makuun tuo kesäreissulta mukaan jäänyt luomuchilijuusto jonka kannikan pilkoin mukaan sekä vahva cheddar, jota raastoin piiraan päälle. Jos haluat, voit käyttää piirakkaan rucolaa tai merisinapin lehtiä kuten alunpern meinasin, mutta kun niitä ei ollut saapuvilla laitoin timjamia ja sitruunatimjamia joita kasvaa puolivilinä kenttänä kukkapenkin reunassa.

Sen verran tämä lomalainen villiintyi, että opittuani Villiyrttikeittokirjasta laiturin vieressä kasvavan meriasterin olevan erinomainen villiherkku, kävin keräämässä siitä muutamia kukkia piirakan ja salaatin koristeeksi. Lisäksi meillä oli vielä Merituulin tuliaisina tuomaa hapatettua voikukka-kukkakaalisekoitusta niin ajattelin että hieman hapan lisuke sopii hyvin piirakan kylkeen. Niinkun sopikin. Pikkelssin ohje löytyy Sipulan blogista, täältä näin. Ja vaikkei nyt olekaan voikukka-aika, samaa ohjetta voisi varmaan kokeilla krassin siemenkodilla ja postauksessa oli myös esimerkiksi kantarelleille oma, mielenkiintoisen kuuloinen pikkelöintiohje joka alkoi kiinostaa meikäläistä per heti.

Että jos kaipaat helppoa ja tosi hyvää kantarellipiirakkaa, tässä yksi ajatus meidän kesäkeittiöstä höystettynä ihan parhaalla mökkituomisella; Merituulin omatekoisella ruokalahjalla.

Piiras tarjoiltiin raikkaan salaatin, makean balsamicon ja kirpeän vihannespikkelsin kanssa.

Kantarellipiirakka (pienehköön valurautapannuun tai n. 24 cm syvähköön piirasvuokaan)

Pohjaan
125g voita
125g rahkaa (puoli purkkia valion pehmeää täyteläistä rahkaa, sitä violettia)
1,5 dl kemiön myllyn lettujauhoja tai vehnäjauhoja + ohrajauhoa
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
hieman suolaa

Täyte
n. 1/2 litraa kantarelleja
2 kevätsipulia (mukulat kuullotetaan sienten kanssa, varret tuoreena mukaan)
voita paistamiseen
mustaa pippuria
suolaa tai omatekoista yrttisuolaa
2 rkl seesaminsiemeniä
1 pallo mozzarellaa (pirkan parhaat)
n. 50g kannikka chilijuustoa raasteena tai pieniksi pilkottuna
n. 3 rkl tuoretta timjami- ja sitruunatimjamisilppua (tai rucolaa)

kerma-munamassaan
3 dl kermaa
creme fraiche purkin jämät n. 1/3 purkki (ei välttämätön, voit korvata myös kermaviilillä osan kermaa)
loput rahkapurkista jota käytetiin pohjaan
2 munaa
suolaa
muskottia, maun mukaan

Päälle
n. 100g vahvaa extra mature cheddaria

Laita uuni päälle 180 asteeseen.

Sekoita keskenään vatkaimella rahka ja voi. Lisää sitten jauhot, leivinjauhe, ripaus suolaa ja kaurahiutaleet ja sekoita vatkaimella tai nypi vaan sen verran erttä saat aineet sekaisin.

Painele taikina uuninkestävään pannuun.

Paista sienet pienissä erissä kuumalla pannulla, niin että saat niihin vähän hyviä paistopintoja. Älä kuitenkaan kuivata ja sitkistä sieniä pannulla. (Tiedän, että toiset ensin haihduttavat sienet ja lisäävät sitten rasvan, mutta minä tykkään paistaa sienet vaan nopsaan pienissä erissä, jotta ne eivät sitkistyisi mutta saaavat silti makua paahtuvasta voista ja maillardeista)

Kuullota silputut sipulin mukulaosat voissa ja lisää kantarellien sekaan. mausta suolalla ja pippurilla.

Kaada sitten sienet ja sipulit piiraspohjalle, revi päälle mozzarella, ripota seesaminsiemenet ja chilijuusto sekä silputtu timjami sekä sipulin varret. Sekoita muna-kermamassan aineet omassa kulhossaan. Kaada massa kantarellien päälle ja lisää pintaan raastettu cheddar.

Kypsennä uunin alatasolla n. 45 min tai kunnes munamassa on hyytynyt. Anna piirakan vielä sen jälkeen vetäytyä 15-20 min jotta piirakka on helpompi leikata mutta se on vielä lämmintä.

Tarjoa raikkaan salaatin, balsamicokastikkeen ja pikkelöityjen vihannesten kanssa. Korista halutessa villiyrtillä, kuvassa meriasteria.

Olemme nyt koittaneet savustaa kaksi kertaa kokonaista ankkaa/hanhea jenkki-BBQ - tyyliin. Toinen yrite The Eggissä ja toinen Pro-Q:lla, mökillä. Molemmilla kerroilla on pyritty sellaiseen ylikypsään, uunissa paahdettua ankaa muistuttavaan lopputulemaan. Mutta ei. Niistä ankoista on tullut kyllä ihan hyviä, mutta auttamatta kuivia. Jostain syystä liha ei putoa luulta ja rintafileet muistuttavat tekstuuriltaan lähinnä kuivaa fasaania. Jos joku on semmoista syönyt tietää, että poikkisyyhyn leikaten se on melkolailla sahajauhoakin muistuttava rakenne;)

"Kun ankkaan laittaa tarpeeksi hilloa, siitä tulee Roope Ankka." - V:n tapa kohdata pettymyksiä komedian keinoin. :) Unkarilaisista villikirsikoita tehty hillo oli ainakin ihanaa. Lorautin sekaan hieman bourboniakin.

Jotenkin homma ei vaan ole onnistunut mielestäni ihan nappiin enkä tiedä mikä siinä menee pieleen. Todennäköisenä syynä pidän sitä, että ankkaa ei vaan ole kypsennetty tarpeeksi pitkään että kaikki lihaa kasassa pitävät rakenteet olisivat sulaneet. Toisaalta, V on mittaillut ankkaa huolelleisesti thermapenillä niihin lämpöihin (74-76 C astetta) kuin ohjeessa sanotaan. Olemme käyttäneet useampaakin ohjetta joista paistoaikaa ja sopivaa sisälämpöä on arvottu. Vähän melkein harmittaa, koska ankka raaka-aineena ei ole halvin ja se ankanrinta, jota savustimme toisella taktiikalla (jättäen sen sisältä pinkiksi) tuli niin tajuttoman hyvää.

Tässä juuri selailin Pitt Cuen ohjetta kokonaiselle ankalle ja siinä "brinattua" (eli suolaliemessä liotettua) lintua savustellaan 45 min-1h joka on ihan merkittävästi vähemmän kuin meillä meni aikaa. Siinä tavoitteena on selvästi rosé rintafile. Vähän epäilyttää että tuleekohan siitä hyvä (etenkin koipien osalta), mutta toisaalta alkaa kohta olla aika kokeilla jotain muutakin. Ja kokonaisesta kanastakin tulee ihanaa kun ei kypsennä liikaa. Huoh, mikä dilemma. Parhaat palat savuankasta etenkin bourbonilla maustetun villi- tai hapankirsikkahillon kanssa ovat olleet jumalaisen hyviä. Mutta ne rintafileet...

Onko teillä kokemusta miten savuankasta tulisi a) sellainen luulta putoava tai b) muuten vaan ihan täydellinen.

Nimim. kuivaan ankkaan kyllästynyt....

Tänä kesänä omasta mielestäni onnistuneimmat pikkusyötävät ovat syntyneet eri tavoin laitetuista kananmunista ja niiden kanssa tarjotusta sriracha-jogurttikastikkeesta.

Pieni määrä srirachaa sekoitettuna jogurttiin muuttaa turkkilaisen jogurtin maagisella tavalla syvemmän makuiseksi. Siitä ei tule tulista vaan jollain tavalla suolaisen maukas. Englantilainen sanoisi soosista jotta se on 'savory'. Me olemme käyttäneet sirachasta ja jogurtista sekoitettua ja suolalla maustettua kastiketta vähän siellä ja täällä, mutta munien kanssa se sopii jotenkin ihan erinomaisesti yhteen. Ja syy siihen, miten oikeastaan keksin koko yhdistelmän on yllättävän käytännöllinen.

Savustetun ankan jämät saivat uuden elämän kananmunan päällisenä.

V:n serkku Uudesta Seelannista oli perheineen Suomiturneella kesällä ja sovimme että he tulisivat meille illalliselle Espooseen vielä ennen paluuta takaisin. Meillä oli viikonlopulta sitä savustettua ankkaa jämänä ja tuumasin, että siitä saisi varmaan jotain hauskaa alkupalaa; vaikka niin että täytetään sillä munia.

Lemon possetin alle laitettiin sokeroituja kiriskoita ja päälle tehtiin itse kirsikkasoseella maustettuja vaahtokarkkeja.

Ja koska olin löytänyt lähikaupasta hyvännäköisiä kirsikoita, tuumasin että laitan menuun vähän kirsikkateemaa; teen jälkiruuaksi kirsikkaisen lemon possetin Pitt Cue cookbookista ja teen samalla enemmän kirsikkasosetta jotta sitä riittää myös pääruualla tarjottavien ribsien glaseeraamiseen ja vähän alkupalaankin.

Meillä oli savuankkaa jonka kaveriksi sekoitin hieman thaihenkisen soosin ja paahdoin kukkakaalisipsejä.

Niinpä marinoin ankan krsikkasoseesta, poppamiehen savuomenasta, viismausteesta ja kalakastikkeesta sekoitetussa kastikkeessa ja paahdoin vielä munien päälle vähän ohuenohuita kukkakaalisipsejä uunissa. Sekoitin ankan ja soosin sekaan myös kevätsipulia ja koristelin koko komeuden korianterin lehdellä.

Jos savuankkaa ei ole saatavilla, srirachajogurtti ja paahdettu kukkakaali sopisi myös hyvin savukalan kaveriksi.

Ja arvatkaapa sainko ne munanpuolikkaat mitenkään pysymään paikallaan tarjoilulautasella? No en. Juuri kuorittu kananmuna luisteli ympäriinsä kuin kaukaloon kesätauon jälkeen päässyt juniorikiekkoilija. Harkitsin liukuesteeksi majoneesia, mutta minusta se oli liian rasvainen makusettiin. Tähän kaivattiin jotain raikkaampaa. Ja niinpä muistin srirachajogurtin, jota tein joskus bataatin kanssa Ottolenghin ohjeella. Sekoitin aineet nopeasti kipossa ja annostelin vähäsen lautaselle pitämään munat paikallaan. Toimi paremmin kuin hyvin!

Munien painona oli toinen, vedellä täytetty purkki. Tässä munat on jo makutestattu, hyväksi havaittu ja ne lähtevät merimatkalle.

Yhdistelmä oli ihan tajuttoman hyvä - niin hyvä että kun viime viikonloppuna Riitta pyysi minua tekemään iltapalaa, kierrätin idean munista ja herkullisesta jogurtista - tosin tällä kertaa hyvin simppelinä ja mikä tärkeintä, etukäteen valmistettavana versiona.

Liemessä on valerianan vuoksi tosi luotaantyöntävä haju, mutta maku on hyvä.

Ajattelin marinoida munat ja jättää päälliset tekemättä. Näin kananmunat voisi tarjoilla suolapalana jogurttikastikekulhollisen kanssa sillä aikaa kun nostan esivalmistellun illallisen pöytään. Lisäksi Riitan tyyliin sopii tällainen mutkaton, simppeli lähestymistapa. Jokainen saa sitten annostella jogurttikastiketta hieman suolaisen kananmunan kanssa tai vain dipata munaa jogurttisoosiin. Rennolla iltapalalla ystävien kesken tyyli on vapaa.

Muniin ideaa hain sekä Sami Tallbergin villiyrttikeittokirjasta, aiemmin tekemistäni punajuurimarinoiduista kananmunista ja Soppa 365:n somevirrasta bongaamistani momofokun munista.

Ja koska Riitalla oli vieraita Italiasta, halusin tuoda reseptiin jotain suomen villiyrttiboomista. Ja niinpä tuunasin Soppalaisten reseptiä käyttämällä siihen Valerianan eli virmajuuren kukkasia, joista Sami kirjassaan kertoilee seuraavaa:

"Virmajuuri eli valeriana, on erityisen tyylikäs kasvi, maultaan hieman kitkerä, ja joidenkin mielestä se omaa kissanpissaa muistuttavan hajun! Hiukan omituista, mutta sanotaanhan yhdestä maailman tunnetuimmasta rypäeestäkin, Sauvignon Blancista, että sen tuoksu (valmiissa viinissä) muistuttaa usein kissan pissaa." - Sami Tallberg, Villiyrttikeittokirja

Ja oli hyvä että olin lukenut tuon Samin selotuksen, koska tosiaan, se valmis liemi todella haisi seuraavana päivänä koruttomasti kakaistuna ihan kakalle. Munissa hajua ei sitten huomannut samaan tapaan ja niistä tuli kuin tulikin todella herkullisia. Jos valeriana pelottaa, voit toki jättää sen pois, mutta hyvin se tähän sopi. Minulla ei myöskään ollut vähäsuolaista soijaa, joten laitoin liemeen aika paljon valkkaria jatkeeksi ja maustoin sitä valerianan lisäksi myös inkiväärillä ja laventelihunajalla. Eikä minulla ollut sheryviinietikkaakaan, joten omenasiideriviinietikalla mentiin. Niin, alkuperäisestä ohjeesta taisi jäädä jäljelle noin soija ja keittoaika ;)

Marinoidut munat srirachajogurtin kanssa ovat mutkaton ja helppo suupala, jonka voi tehdä etukäteen valmiiksi ja joka sopii hyvin terassille hiukopalana. Mutta todistettavasti se sopii myös savuisamman täytteen kanssa - vain mielikuvitus on rajana.

Munia ja srirachaa

Munia, keitettynä 6 min ja 50 sekuntia. Jäähdytettynä. ehkä 12 kpl
n. 0,5l valkoviiniä
3 rkl omenasiideriviinietikkaa
1 ja 3/4 dl soijaa
n. 2,5 cm pala inkivääriä siivuina
kourallinen virmajuuren l. valerianan kukkasia
n. 2 rkl laventelihunajaa, appelsiininkukkahunajaa tai muuta juoksevaa hunajaa (määrä riippuu valkoviinin makeudesta. Maista ja lisää tarvittaessa.)

Srirachakastikkeeseen
n. 3 dl turkkilaista jogurttia
1/2 tl rirachaa (tai maun mukaan hieman enemmän)
suolaa

Keitä kananmunat ensin valmiiksi, jäähdytä, kuori ja laita lasipurkkiin.

Sekoita hunaja, inkivääri ja valkoviini keskenään ja kuumenna sen verran että saat alkoholin palamaan valkoviinistä ja hunajan sulamaan. Anna hieman jäähtyä. Sekoita mukaan loput aineet. Tarkista maku.

Kaada sitten liemi purkkiin, munien päälle. Tarkoitus on saada munat uppoamaan kokonaan liemeen, eli jos purkkiin jää tilaa kuten meikäläisellä voit vaikka täyttää pienemmän purkin vedellä, laittaa kannen kiinni ja käyttää sitä munien päällä painona. Laita kelmu purkin päälle, sillä liemestä lähtee omintakeinen haju valerianan takia.

Anna munien maustua jääkaapissa 8h tai yön yli.

Halkaise munat ja sekoita toisessa kipossa srirachakastikkeen aineet. Tarkista maku ja tarjoa.

Viime viikonloppu oli yksi kesäloman unohtumattomampia. Päästiin Montagliarin viinimaisteluun keskellä saaristoa, pällistelimme kivillä ohiajavia muskeliveneitä, kävimme jazzillallisella Farmors Cafessa ja retkeilimme Amos Andersonin kotikonnuilla Söderlångvikin omenatilalla. Mutta koska kaikessa tässä on ihan liikaa kaikkea yhteen juttuun, aloitetaan siitä, kun Riitta pyysi minua tekemään iltapalaa viinimaistelun jälkeen pienelle seurueelle ja päädyin miettimään illallista, jolla voisin tarjota Italiasta tutuille viinintekijöillemme pienen unohtumattoman elämyksen.

Viinimaistelu oli kutsuvierastilaisuus Riitan ja Pekan ystäville kyliltä ja lähisaarista.

Tiesin kyllä, ettei minun tarvitsisi. Tiesin, että Riitta varmaan ajatteli enemmänkin jotain nopeaa grillistä tai tuhteja voileipiä kun hän pyysi minua miettimään pientä iltapalaa tarjottavaksi meille ja parille ystävälleen Italiasta.

Mutta aivan liiankin tuoreessa muistissa ovat vielä ne kerrat kun olemme Riitan ja Pekan mukana menneet Montagilarin viinitilalle ja meille on tarjottu toinen toistaan parempia juomia pölyisistä pulloista, joita kellarin sopukoista on löytynyt. Kohtelu on ollut ylenpalttisen ystävällistä niinkuin Italiassa aina, kun puhutaan ystävistä ja ystävien perheestä. Pikku I pääsi kaksivuotiaana ajamaan tilan vanhan isännän kanssa kaivuria ja me saimme vuokrata toissajouluna yleensä vain kokkauskurssikäytössä olevan tilan keittiön sukujoulumme viettoa varten. Minä halusin antaa jotain pientä takaisin koska olemme itse saaneet niin paljon.

Luonto on sateisen kesän jäljiltä henkeäsalpaavan kaunis ja kukkea. Vaihteleva sääkin suosi meitä.

Koko tarina menee niin, että Montagliarin omistaja David Migliorini ja hänen tyttärensä Rita olivat suomessa järjestämässä viinimaistajaisia Helsinkiläisille ravintoloille ja pidettyään maistiaiset, Pekka nappasi ystävänsä kyytiin, viettämään saaristoviikonloppua. David oli luvannut vetää perjantaina pienen viinitastingin saaristossa myös joukolle kutsuvieraita; tietysti mukana olivat Borstön tutuksi käyneet kyläläiset ja muutamia ystäviä, joilla on mökki lähellä. Niin ja me.

Sisareni tuli viettämään saaristoviikonloppua ja pääsi paitsi maistelemaan viiniä tutun viinintekijän opastuksella, myös nostamaan ruokia iltapalalle.

V oli käymässä sopivasti kotona Espoossa kun kuulin iltapalatoiveesta; teini-ikään ehtinyt A kun halusi päästä Assemblyihin, niinkuin joka vuosi ja isi toimitti hänet kaupunkiin ja pelipaikoille. Siitä huolimatta mietin vähän neuvottomana, mitä yllättävää, hauskaa ja herkullista tarjoaisin näille harvinaisille vieraille. Hommaa rajoitti aikataulu ja se tosiasia, että joutuisin tekemään vähintään viimeistelyt sinänsä vieraassa keittiössä. Meinisimme ensin viinimaisteluun luonnonkauniiseen Borstöseen ja vasta sitten Riitan mökille. Ruuan pitäisi siis päätyä pöytään suht helposti ja nopeasti, koska oletuarvoisesti on jo ilta ja kaikilla nälkä. Kaikki pitäisi lisäksi tehdä käytännössä valmiiksi seuraavan vuorokauden aikana, jotta voisin vaan nostaa illalisen pöytään saavuttuamme Riitalle. Lisäksi koko show pitäisi saada pakettiin ennen kymmentä, jolloin aurinko laskee jotta voisimme veneillä omalle mökille yöksi. Joten: nopeaa, helppoa, esivalmistettua ja kylmälaukkuihin pakattavaa. Nostoon saisin avuksi sisareni Mikansa kanssa; heidät napattaisiin kyytiin Kasnäsistä matkalla viinimaisteluun sillä he ovat tulossa meille viikonloppukylään.

Raitajuuria ja punajuuria omasta maasta.

Sinänsä nyt on ihana aika; koska kesä on ollut niin myöhässä kaikkea on yllinkyllin. Olin jo käynyt keskiviikkona Taalintehtaan torilla ja ostanut sieltä mm. ihania, tuoreita punajuuria, kotimaista hapankirsikkaa ja papuja ja tuumasin, että niitä voisi jotenkin hyödyntää.

Ja sitten sain neronleimauksen; teen alkupalaksi toisinnon taannoisesta punajuurta ja mallasmultaa - alkupalasta nyt kun on punajuuren sesonki. Lisäksi tiesin että Pekka oli käymässä Davidin kanssa vielä Stockan herkussa ja sain tilata häneltä erikoisempia aineita jos on tarpeen. Niinpä tilasin vuohenmaitojogurttia ja kirveliä, joka ei jostain syystä tänä vuonna oikein ottanut kasvaakseen omassa mökin ryytimaassani. V:n nakitin nyppimään harvennusmielessä porkkanatallista muutamia pieniä punajuuria, jotta saadaan ihan tuoreita, nuoria naatteja ja ehkä söpöjä punajuuriakin. Alkupala done.

Keittopohjaan ei lisätty voita, vaan sulatin voin mallasmultaan kätevänä emäntänä kuumenevan keiton lämmöllä... ;)

Pääruuan keksi V. Vaikka onkin riski tarjota Italialaisille italialaista ruokaa, päätin tehdä Lazion häränhäntäkeittoa, sillä tiedän että osaan tehdä hyvän Laziolaisen. Sen verran tuunasin sitä erityiseksi, että poltin muutamia, kiinteälihaisempia tomaatteja pannulla lähes mustiksi jotta saisin samantyyppistä, hieman erilaista happoa liemeen kuten Chef & Sommellierin Osso Buccossa. Muutenkin pitäydyin varsin kurinalaisena; liemeksi vain valkoviiniä ja vettä - kaikki maku lihasta, sen huolellisesta ruskistuksesta ja aidoista, tuoreista aineista. Varoin etten sotke makupalettia millään latteaksi. En käytä keiton jatkamiseen hätäpäissäni edes valmiita liemiä joilla olen niin monta kertaa aiheuttanut itselleni hienoisen pettymyksen; kun maistan ruokaa ennen liemen lisäystä se on upeaa, mutta sitten jatkan sitä liemellä ja mausta tulee tylsän tasapaksu. Viinintekijäperheessä kun makuaisti toimii, niin koitan pistää parastani.

Mimmun kanssa soiteltuani sovimme, että Mimmu ja Mika tuovat Ahlmanin tilapuodista juustoja ja minä keitän hapankirsikoista hillon juustojen kanssa. Lisäksi tein vielä pavlovapohjan ajatuksella, että saisin esitellä kotimaisia marjoja. Minulla oli penkissä lisäksi kypsymässä hyvä sato ahomansikkaa joten ajattelin laittavani pavlovaan creme fraichella jatketun kermavaahdon lisäksi ahomaksikkaa, villivadelmaa, puutarhamansikkaa ja kotipihasta (jälleen V paran listaan lisätty elementti!) kerättyjä punaherukkaterttuja.

Ja sitten tuumasin että muniakin on ja horttaa kasvaa rannalla, joten kun V on kaupungissa voisin tehdä jo niitä marinoituja munia, sillä vaikka saisinkin kaikki punajuuret keitettyä, kuorittua ja viipaloitua marinoitiliemiinsä valmiiksi ja mallasmullan pussukassa mukaan tuon alkuruuan nostamiseen menee aikaa. Juomapuolen oletin järjestyvän Montagliarilaisittain - sitä paitsi ajattelin että tuo punajuuriruoka menisi hyvin heidän chianti classiconsa kanssa, häränhäntäkeitto taas ehkä Riservan kanssa. Juustoille voisi ottaa Riservaa tai Brunescoa jos valinnanvaraa on.

"Iltapalamenu Montagliarin viineille"

Valerianalla marinoituja munia ja srirachajogurttia

Punajuurta kahdella tavalla ja mallasmultaa

Lazion häränhäntäkeittoa ja vaivaamatonta leipää Kemiön myllyn jauhoista

Pavlovaa, villimarjoja ja yrttien kukkia

Kotimaisia artesaanijuustoja ja bourbonilla maustettua hapankirsikkahilloa

Koko illasta tuli ihan uskomattoman unohtumaton. Kokoonnuimme Slipenille maistelemaan viinejä ja David kertoili Montagliarin perinteitä kunnioittavasta viinien valmistustavasta. He eivät käytä oikoteitä vaan viinien kasvatus ja viinit tehdään perinteisin menetelmin käyttäen vanhoja osin jopa yli 200v vanhoja tynnyeritä joista viiniin ei lähde vaniljan aromia toisin kuin uudemmista ranskalaisista tynnyreistä.

David ja Rita Slipenillä.

"Me ja viinit olemme se, mihin kaikki päätyy; me olemme paikkamme historian summa. Historiamme maistuu viinissä; tieto on välitetty sukupolvelta toiselle ja viinintekijältä toiselle. " David kertoo pitkästi myös Chiantin alueen historiasta, sääntelystä joka liittyy DOCG - merkinnän taa ja rypälelajeista. "Riservaan valikoidaan kaikki parhaat rypäleet, se kypsennetään ensin kastanjatynnyreissä ja sitten vanhoissa tammitynnyreissä - sen kuuluu olla rubiininpunaista." Montagliarin tila sijaitsee keskellä Chiantin sydänalueita ja tekee nimenomaan perinteistä viiniä uskoen perinteisiin. Toki, jotain uuttakin kyllä luodaan koska DOCG kriteerit ovat niin tiukat ja jättävät vähän liikkumavaraa persoonallisuudelle: "Brunesco on uudempaa tuotantoa - se on oikeastaan kokonaan edellisen viinimestarimme luomus; modernimpi super tuscan viini, joka tehdään 100% alueen valtarypäleestä Sangiovesesta. Nimikin kertoo että viini on iltaruskon värinen. Bunesco tarkoittaa ensimmäistä hämärän hetkeä. Osa Brunescon rypäleistä kuivataan ja se käytetään kahdesti. Kypsytys tehdään pienissä tynnyreissä, jolloin haihtumista tapahtuu enemmän ja viini tiivistyy. Vaikka se on 100% sangiovesea, erityisen valmistusmenetelmänsä vuoksi siihen saadaan paljon erilaisia, hedelmäisempiäkin vivahteita." Ja Pekka, joka julistautui täysin kielitaidottomaksi käänsi kaiken lennosta englannista ruotsiksi.

Slipen on tunnelmallinen kylätalo; paikka jossa Riitta ja Pekka on myös aikoinaan vihitty.

Olin toki kuullut näitä tarinoita ennenkin, monilla visiiteillämme viinitilalle, mutten tiedä olinko koskaan kuullut niin perusteellisia selityksiä. Hauska havainto oli sekin, kun David sanoi että viini täällä saaristossa maistuu erilaiselta kuin kotona. Saaristomeren omaleimainen, pikkuisen suolainen ja raikas ilma tuottaa viiniin toisenlaisia vivahteita kuin kotona. Paikalliset kalastajat ymmärsivät tämän hyvin; tuore savukala maistuu aivan erilaiselle täällä kotona kuin kaupunkiin vietynä. Niin suuri osa makuaististamme tulee hengitetyn ilman ja hajuaistin avulla.

Tuoretta, vasta nostettua siikaa kolmella tavalla.

Paikalliset olivat tuoneet tarjolle myös parhaita paloja nyyttärityyliin; oli siikaa kolmella tavalla; graavattuna, savustettuna ja halstrattuna. Savusiika ja Montagliarin Brunesco olivat ihan erinomainen makupari.

"Of course!" Itseleivottua ;)

Tottakai paikalla oli myös joitain Chiantilaisia salameja, grissineitä, Rezen maalaisleipää (vaikka David kyllä hymysuin vitsaili tottakai leiponeensa leivän itse) ja tietysti kypsytettyä Parmigianoa. Tunnelma oli välitön; olimme osa toisenlaista perhettä; Riitan ja Pekan saaristoperhettä. Tällaisia hetkiä arvostaa jo näin nelikymppisenä koska tietää, miten harvinaislaatuisia ne ovat.

Kun kaikki herkulliset kalat oli syöty, viinit maistettu ja aurinkoinen päivä alkoi tyyntyä iltaan siirryimme Riitalle.

Tällä kertaa en sekoittanut vuohenjuustoa ja kermaa vaan käytin simppelisti hieman suolalla maustettua vuohenmaitojogurttia.

Puhdistin varovasti kuoren sormilla myös "juuresta" jolloin sain tarjolle suhteellisen rustiikkisen ilmestyksen.
Kuin kasvimaalta nostettu.

Tällä kertaa älysin asetella punajuurialkupalan niin, että jogurtin ja punajuuren väliin tuli mallasmultaa jolloin väri ei levinnyt valkoiseen kastikkeeseen, itsekasvatettujen punajuurien naatit käytettiin koristeluun ja lisäksi lautaselle ripoteltiin kirvelin lehtiä ja mäkimeriamin kukkia.

Keiton salaisuus oli puhtaissa mauissa ja poltetuissa tomaateissa. Viimeistely hyvällä oliiviöljyllä ja tilkalla luomusitruunan mehua.

Pitkään hautunutta keittopohjaa jatkettiin vedellä, viimeisteltiin Mimmun pilkkomilla sellerinvarsilla. Suolan ja pippurin lisäämisen jälkeen lorautin keittoon vielä hieman sitruunan mehua, silppusin lehtipersiljaa ja lorautin pintaan tuoretta, hyvää oliiviöljyä. Lisäksi tarjosin padassa tekemääni maalaisleipää.

Artesaanijuustoja Ahlmanin tilapuodista.

Pavlova jouduttiin skippaamaan, koska alkoi tulla liian myöhä ja siirryimme suoraan Mimmun tuomiin juustoihin. Mukana oli täydellisen kypsä Selin, Metsuria, Väinö, jokin erikoisempi pienen erän NoName - kittipintainen kutunjuusto. Kaikki oli hyvää ja saimme punastuttavan määrän kiitoksia; David sanoi, että punajuuri on hänenkin suurinta herkkuaan ja häränhäntäkeitto oli parasta mitä hän oli koskaan syönyt Italiassakaan. Ja se on jo paljon se mieheltä, jonka äiti on tilan ravintolan sydän ja oikea mestarikokki. Ja ettei siinäkään olisi vielä ollut tarpeeksi V sanoi Davidin tarttuneen illallisen päätteeksi häntä olkapäistä ja silmiin katsoen sanoneen: "You lucky, lucky man!"

Olisiko se sitten ollut se meri-ilma joka saa ruuankin maistumaan erityisen hyvin. ;) Joka tapauksessa siinä kotimatkalla merimerkkien vilkkuessa alkavassa pimeydessä, sisareni tuhistessa unisesti takapenkillä ja I:n nukkuessa lämpimänä sylissäni V kertoili lapsuustarinoitaan saaristosta kuin nuoruudenseikkailujaan tarinoiva muumipappa. Minä mietin hiljaa mielessäni, miten täydellinen päivä ja ilta tästä oikein tulikaan. Tämän näköinen on onnellisen (lähes) nelikymppisen päivä :)

Joskus yksinkertaisimmat asiat ovat parhaita. Niinkun tämä keitto. Se on niin hyvä, että päätin nyt vaan naputella sen, vaikka piti tarinoida ihan muusta. Tein sen äsken.

Inspiroiduin @sasulaukkonen kuvasta ja lähdettiin metsään... Suosittelen, täällä on ihanaa! #metsä #sienestys #mustatorvisieni #kantarelli
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Aug 11, 2015 at 4:37am PDT

Se syntyi sienistä joita poimimme I:n kanssa viime viikolla Espoosta. Me löysimme mustia torvisieniä melkein kaksi litraa ja kuivasin ne kaikki.

V:llä on syntymäpäivä ja hän on tuomassa paria kaveriaan käymään. Minä olen ihan yksin opetellut savustimen käyttöä koko päivän ja pykertänyt yhden suklaakakun. Sitten I kiipesi ensimmäistä kertaa puuhun ja kaiken sen kiipeilyn jälkeen tajusimme olevamme sudennälkäisiä. Ja niinpä päätin, että me saamme mustatorvisienikeittoa ja teen sitä sen verran, että sitä riittää alkupalaksi rantautuville vieraillekin.

Tässä keitossa juju tulee paitsi mustien torvisienten mausta, myös kahdesta vihreästä kardemummapalosta jotka heitin liemeen hautumaan sekä ranskalaisesta rakuunasta, jota olen (hieman kitukasvuisena) onnistunut penkissäni kasvattelemaan.

Ihan tarkkoja mittoja ei ole, mutta maku on harvinaisen hieno; samaan aikaan vähän parfyyminen kardemumman sansiosta ja melkein lakritsainen ranskalaisen rakuunan antaman säväyksen vuoksi.

Valitettavasti ei ollut mökillä parempia liemiä, joten käytin yhden kuution luomukasvislientä ja yhden kuution kanalientä. Jos olet jossain sivistyksen huudeilla, tekisin ehkä tähän varsisellerillä ja purjolla maustetun juuresliemipohjan optimitilanteessa. Mutta näytti toimivan näinkin. Lisäksi paahdoin ihan vaan Pågenin raskeria, jota dippasimme keittoon. Toivottavasti vieraatkin tykkäävät - ainakin kuvittelen niin. :)

Mustatorvisienikeitto ranskalaisella rakuunalla (riittää alkukeitoksi ainakin kuudelle-kahdeksalle)

1 banaanisahalottisipuli (tai puolitoista pikkushalottia)
1 tavallinen sipuli silppuna
2-3 rkl voita
loraus öljyä (oliivi)
2 rkl (hieman kukkuroita) vehnäjauhoa
n. 1,5 l vettä + 1 kasvisliemikuutio + 1 kanaliemikuutio (luomua molemmat jos mahdollista, tai itsekeitettyä lientä)
n. 2 lasia kuivaa valkoviiniä
n. 1,5 dl kuivattuja mustia torvisieniä
2 vihreän kardemumman palkoa
4 dl kermaa
2-3 rkl tuoretta ranskalaisen rakuunan silppua (pitää olla ranskalaista, venäläinen ei maistu lainkaan samalle)
mustaa pippuria

Silppua shalotti ja tavallinen sipuli. Laita tefonkattilan pohjalle voi ja öljy sekä sipulisilput. Kuullota hetki. Lisää sitten jauhot ja sekoita tasaiseksi, lisää öljyä jos liian kuivaa.

Lisää sitten valkoviini ja vesi, sekoita ja lisää liemikuutiot, sienet sekä kardemumman palot kokonaisina. Keitä hiljaisella tulella n. 10 min tai kunnes sienet ovat täysin pehmenneet ja leitto alkaa vähän saada rakennetta ja jauho kypsyy. Maista keittoa.

Lisää sitten keittoon kerma, rakuunasilppua ja mustaa pippuria. Kuumena mutta älä keitä. Tarkista maku, poista kardemumman palot ja halutessa koristele vielä rakuunasilpulla. Tarjoa ruispaahtoleivän ja voin kanssa. Kylmä valkoviini sopii keiton oheen tarjottavaksi.

We're back. Olemme rantautuneet Espooseen ammattiemme aiheuttamia pakkoliikkeitä suorittamaan ja pyrkiäksemme viikon lopulla täältä taas kohti saaristoa. Loma oli tänä vuonna enemmän kuin tarpeen ja otin siitä kaiken irti. Nukuin paljon, hellin paljon, hengitin syvään, ihailin (ja maistelin) metsämansikoita ja luin riippukeinussa sivu toisensa jälkeen ääneen muumia, ötökkäkirjaa, limerikejä ja satuja pienen ihmisen tälläydyttyä viereeni niin kovin läheisesti "ottamaan minusta rakkautta". Retkeilimme enemmän kuin koskaan aiemmin ja kutsuimme kylään kaikki jotka vaan ehtivät tulemaan iloksemme suloiselle saaristomerelle ;) Irtiotto arjesta on ollut lähes täydellinen ja meren lisäksi tämä matka on suuntautunut takaisin itseen, omaan perheeseen ja rakkaideni kanssa ajasta nauttimiseen. Kaikkeen millä oikeasti on väliä. Lomalla ei tunnettu riittämättömyyttä eikä ahdistuttu. Luin taikurin hattua melkein tippa linssissä ja mietin, miten piilosta leikkiessä meille kenelle tahansa voisi käydä kuin muumipeikolle. Lomalla palautetaan mieleen että voima arkeen nousee omasta hyvästä olosta.

Bengtskärissä oli siivouspäivä. Jokaisen pitää joskus tuulettaa nurkkia.

Selasimme tässä kotiin päästyämme kameraan jäänyttä kuva-antia ja vähän kieltämättä naurattikin. Yrittäessäni tallentaa noita valossa kylpeviä, kultaisia ja niin lyhyitä onnenhetkiä talven varalle, aivan luvattoman usein kuvaan tulee lapsesta vain hattu.

Nelivuotias on touhukas eikä pysy sekuntiakaan paikallaan. Hänellä on kiire eteenpäin, vaikka äiti kuinka haluaisi hidastaa hetkeä voidakseen nauttia siitä kauemmin, myöhemmin ja uudelleen. Osittain näin käy kyllä selvästi myös tarkoituksella, sillä I rrrakastaa kujeilua. Etenkin silloin kun äiti on ihan liian hempeenä ja yrittää ottaa mummullekin niitä söpskiä kuvia jakaakseen kaiken mummulle myöhemmin ja uudelleen.

Hattu kiipii, hattu reissaa, hattu tutkii ja aprikoi.

V heitti asiaa tuskaillessani että "sun pitäis tehdä noista hattukollaasi P.O.P:ille!" Se mies ei sitten koskaan ~~muista~~opi että Vaimolle (tm) ei pidä heittämän tällaisia palloja. Me (ja köh, minä) nimittäin olemme ihan aitoja P.O.P - faneja kuten blogin muistakin kuvista olette varmaan arvanneet. Etenkin se Hattu (tm) on hyvin edustettuna; ties monettako vuotta putkeen malli on prikulleen sama, vain väri vaihtuu. Joten teinpä sitten kollaasin; Hatun matka kesälomamme 2015 halki :)

Itse tehtyä ja jotenkin aitoa.

Ruokapuolella yksi lomamme fanituksen kohteista oli yllätys meillekin. Taalintehtaan torilla kaloja monta vuotta myynyt Holmberg fisk oli ryhtynyt kahvilayrittäjäksi ja vanha, ennen aika pitkälle valmiskamaa myynyt steriili kahvila oli saanut uuden asiakaskunnnan, tarjottavat ja siinä ohessa sielun.

Pieniä, uusia omistajia kuvaavia sisutuselementtejä oli tullut lisää, kuin lupauksia siitä mitä tulevaisuus voi olla.

En tiedä miten parhaiten kuvaisin muutosta sillä se ei ole rakenteellinen; terassi on sama, seinät ovat samat. Siistit, mutta hieman toimistomaiset kalusteet putkituoleineen ja mustine lasipöytineen olivat edelleen paikallaan. Myyntitiskikin oli sama, mutta meno oli muuttunut täysin.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut niin monta juttua kahviloista ja ravintoloista joissa kerrotaan miten minkään persoonallisen ja itsetehdyn tarjoaminen ei ole mahdollista koska Evira. Koska sääntösuomi, koska ei ole tarvittavia myssyjä.

Mutta jotenkin Holmberg fisk oli tehnyt juuri sen, mitä kylään tarvittiin. Paikka kuhisi paikallisia ja kahvila oli selvästi otettu omaksi. Tiskissä ei ollut voikreemikermamunkkeja ja VR- sämpylöitä vaan (epäilemättä) säädösten vaatimiin rapiseviin muovipusseihin oli pakattu itsegraavatusta siiasta tehtyjä tuoreita, itse leivottuun ruislimppuun tehtyjä voileipiä. Lisäksi on tietysti itse tehtyjä perinteisiä kakkuja; snickerskakkukaan ei ole pakastealtaasta, oikealla voilla tehdystä kreemillä täytetystä sokerisesta viskikakusta puhumattakaan. Mutta ehkä kaikista suurimman vaikutuksen teki tuoreesta kalasta tehty herkullinen voileipäkakku ja itsetehty kesämehu, jossa uiskenteli kokonaisia, tuoreita mansikoita. Kahvi tarjottiin sekalaisesta setistä kuppeja; ne jotka tahtovat mukin, voivat sen ottaa ja ne jotka kaipaavat porsliinia tasseineen, var så god. Ja santsikuppi sisältyy hintaan.

Voileipäkakku on tosi hyvä idea, miksei maalaiskahviloissa laajemminkin tarjota sitä mitä ihmiset tarjoavat juhlissa?

Kaikki on alusta loppuun itse tehtyä. Hinnoittelu on maltillinen ja itse tehdystä maksaakin mielellään. Tiskin päällä myydään omaa leipää mukaan. Ja joka paikassa kuuluu iloinen puheensorina. Palvelu on ystävällistä ja välitöntä. Uudet omistajat ovat selvästi yhteisön suosiossa, enkä ihmettele. Itsekin olen torilla ostanut monta kertaa kaloja Holmbergiltä ja aina kala on ollut tuoretta ja hyvää, palvelu on ollut ystävällistä jopa meikäläisen huonolla ruotsilla suoritettujen kysymysten osalta :)

Ja miten tajuttoman hyvä idea kalayrittäjältä on tarjota kalasta tehtyä voileipäkakkua ja herkullisia graavileipiä sekä kotoisia "parempia kakkuja" ? On kerrankin älytty pelata vahvuuksilla ja tarjota juuri sellaista kotoisan persoonallista, rehevää ja herkullista saaristolaisruokaa joka maistuu paitsi paikallisille, myös meille muualta tulleille. Ilmeisesti kiinteistössä on kunnolliset keittiötilat että tämä kaikki on mahdollista ja ihanaa että näin on. Aivan liikaa näkee maakunnissa persoonattomia kahviloita jossa suurin osa on teollista, mautonta ja tylsää sarjatuotantokamaa. Näemmä omannäköinen, itsetehty ja vastalaitettu on sääntösuomessa kuitenkin mahdollista jos tahtoo.

Ja se mikä jäi vielä kokeilematta oli kahvilan tarjoama 7e Fiskburgare ja päivän erikoiset jotka vaihtelivat tarjonnan mukaan. Toivon todella, että asiakkaita riittää niinkuin toripäivänä; jonoksi asti. Ja kun syksyllä suljemme mökin oven talveksi voimme keväällä toivottavasti palata paikkaan, joka on vakiinnuttanut asemansa Taalintehtaan parhaana kahvilana. :)

Rubin merkitys savustettujen ribsien maulle on älyttömän iso. Sanoisin, että hyvä rubi joka hierotaan lihaan ennen savustusta määrää paljon enemmän makua kuin mikään soosi, millä luut lopuksi glaseerataan. Savustettaessa rubi antaa makua lihaan samaan tapaan kuin keitinliemi silloin kun ribsit keitetään kypsäksi ja vain viimeistellään grillissä.

Mutta savustetuissa ribseissä on enemmän makua kuin missään muussa kokeilemassani tavassa tehdä ribsejä. Sous videssäkään makua ei huuhdota pois, mutta jollain lailla rubin suola ja pitkä, mieto lämpö tiivistää itse possun makua. Lisäksi savu tuo vielä yhden makukerroksen lisää verrattuna sous videtykseen. Joillekin savuisuus voi olla jopa liikaa, mutta me tykätään pienintä miestä myöten.

Mutta se, minkä kanssa on jouduttu tasapainoilemaan on polte ja suola. Suolaa pitää olla, jotta liha kuivuu sopivasti kypsymisen aikana, mutta liika on liikaa; varomaton saattaa vetäistä niin hurjan määrän suolaa ribsien kanssa että sormet turpoavat pulleiksi makkaroiksi. Myös sinapilla sively voi aiheuttaa liiallisen suolaisuuden; sinapilla siveltyyn luuhun kun tarttuu enemmän rubia. Monissa rubeissa on tähän nähden liikaa suolaa ja aika rajusti myös cayannea joka taas saa aikaan lapsissa rajun hylkimisreaktion. ;)

Mutta mikä tuntuu olevan tässäkin yksi juju on itsetehdyt raaka-aineet. Älysin tuunata V:n käyttämää BBQ Pit boysien magic dust - rubia itsetehdyllä chilisuolalla ja miedohkolla yrttisuolalla ja jätin jyräävän cayannen vähän vähemmälle. Chilisuolaan käytetyt Aji crisltal ja lemondrop - chilit eivät ole niin pistävän tulisia ja niissä on paljon enemmän hedelmäisyyttä kuin cayannessa joten luopputulos oli minusta ihan älyttömän sopiva meille ja V:n serkun perheelle - eri-ikäisiä lapsia taisi olla pöydässä viisi. Chili ja yrtti myös hieman jatkaa suolaa, joten suolan määrä jää todellisuudessa aavistuksen vähäisemmäksi. Joka tapauksessa käyttämällä chilisuolaa lopputuloksessa ei ollut liikaa tulta ja vain aavistus ryhtiä chilistä. Valmiiden ribsien pintaan siveltiin vielä makea glaze; kelpasi hyvin kaikille. Tulisemmasta tykkäävät voivat lisätä sitten cayannea tai jauhettua chiliä halunsa mukaan, mutta jos puutarhassa kasvaa keltaisenaan lemondroppia ja kumppaneita, suosittelen tekemään hedelmäisempää chilisuolaa itse. Siitä on iloa talvella moneen kertaan.

Yrttisuolan valinnalla ei liene niin suurta merkitystä kuin chilin valinnalla; käytin tähän Gotlanninreisun jälkimainingeissa lopuista villivalkosipuleista ja lipsitkasta tekemääni lipstikka-rammslöksuolaa, mutta sen tilalle kävisi taatusti ihan vaan lipstikkasuola, villiyrttisuola, timjami/rosmasiinisuola tai tietysti tavallinen suola ilman yrttejä. Suolan on syytä olla karkeahkoa, jotta saatte mausteet myllytettyä tasaiseksi esimerkiksi bamixin maustekipolla tai yleiskoneen tarkoitukseen sopivalla osalla. Monissa ohjeissa kyllä lisätään rubeihin myös pieniä määriä jauhettua timjamia tai rosmariinia. Yrttisyys ei siis ole mitenkään pahasta savuribseille, valkosipulista nyt puhumattakaan.

Rubiin tuli lisättyä myös inkivääriä, tähtianista ja kanelia koska halusin vähän itäisempiä vivahteita ja suunnittelin että teen glaseerauksen kirsikkaisella soosilla. Savustukseen käytettiin myös kirsikkapuuta ja muistaakseni omenaa.

Lisäksi tein tosiaan kirsikkasosetta jota sekoitin Poppamiehen savuomenakastikkeeseen hunajan kanssa; ehkä se meni suurin piirtein niin, että saman verran kiriskkasosetta ja poppakastiketta ja sitten kolmasosa hunajaa em. määristä (eli 1 dl +1 dl + 1/3 dl ). Sekoita ja sutikoi.

Tosi hyviä ribsejä ja olemme tehneet jo pari kierrosta tällä rubilla. Viimeksi savusteltiin noita HK:n spare ribsejä. Niistä muuten semmoinen kommentti että joo, ihan kiva tuote mutta välillä luut on leikattu niin tyynni, että siihen luun päälle ei ole jääänyt yhtään lihaa. Paksusti sitä ei saa olla, mutta soisin että luu jää kuitenkin ohuesti piiloon. Suunnittelin tekeväni tämän kesän hieman laihasta chilisadosta tähän sopivaa chilisuolaa, jotta ei pääse loppumaan. Uusi rubisuosikki lienee syntynyt. :)

Inkiväärinen taikapöly ja kirsikkaglaze (riittää hyvin HK:n spareribsipakettiin /tai neljään-kuuteen babyback - riviin, koosta riippuen.)

0,6 dl demererasokeria
0,6 dl fariinisokeria/tummaa muscavadoa
0,6 dl paprikajauhetta (makeaa, mutta voi käyttää tulista savupaprikaakin jos tykkää hotimmasta tai laittaa puolet tavallista paprikaa ja puolet savupaprikaa)
1 rkl chilisuolaa
2 rkl itse tehtyä yrttisuolaa tai merisuolaa (ja kuivattua yrttiä)
1 rkl mustaa pippuria
1 rkl sipulijauhetta
1 rkl valkosipulijauhetta
2-3 tähtianista
1 rkl kanelia
1 rkl inkivääriä
(2 tl cayannea tai anchoa - chilijauhetta - jos haluaa tulisuutta lisää)

Hunajadijon - sinappia

Kirsikkaglazeen:

1 osa savuomena - kastiketta poppamieheltä
1 osa itse keitettyä kirsikkahilloa
1/3 osaa juoksevaa hunajaa

Savustukseen muutamia paloja (n. puolet ja puolet)
omenapuuta
kirsikkapuuta

Sekoita taikapölyn aineet keskenään ja aja tehosekoittimen maustemyllyssä tasaiseksi. Tyhjennä sitten savustimesta kaikki vanhat tuhkat pois ja laita savustin päälle. Nosta lämmöt sinne 110 asteen tienoolle ja laita savustimen vesiastiaan kiehuvaa vettä.

Revi ribsiriveistä kalvo pois ja sivele ohuelti hunaja-dijon -sinapilla jonka jälkeen ripottele ja taputtele niihin reippaasti rubia molemmin puolin. Anna kuivahtaa hetken tasolla.

Laita savustimen hiilien päälle muutama pari palaa savupuuta; kirsikkaa ja omenaa. Savustimesta pitäisi parhaimmillaan nousta ohut sininen savukiemura.

Laita ribsit sitten joko ilmavasti rullalle tai ribsitelineeseen tai vaan köllölleen jos mahtuvat. Pistä kansi kiinni äläkä kurkistele. Asettele savun loputtua pari savupuun palaa lisää brikettien päälle käryämään. Puuta saa lisätä savustuksen aikana muutaman kerran kun savu loppuu, jossain 2 tunnin kohdalla voi lopettaa lisäilyn.

Anna paistua 3h savustusalueella (110-120°C) jonka jälkeen saa kurkata. Kokeile repeävätkö luut irti toisistaan nätisti ilman isompaa voimankäyttöä. Silloin ribsit ovat valmiita. Yleensä tähän asti menee kuitenkin 4 - 4.5 tuntia mutta jokainen lihanpala on erilainen, nuo HK:n spare ribsit ovat vieneet 5-6 tuntia ainakin. Sivele ribsit ohuesti kastikkeen ja hunajan seoksella, jätä vielä savustimeen vartiksi. Kun otat ribsit ulos voit laittaa vielä toisen sivelyn mutta meillä se on yleensä jätetty välistä.

Kun tallustelin kesälomareissullani siellä Aurajoen varrella ja taluttelin onnellisena hiljalleen laulelevaa I:tä ravintolasta kohti Kivilinnaa pohdiskelin aiemmin kesällä kuulemaani teoriaa siitä, miksi Suomeen ja nimenomaan Turkuun on syntynyt niin varteenotettavaa ravintolakulttuuria. Avainsana on yhteishenki, avoin kokemusten jakaminen ja terve kirittäminen.

Kävimme lomalla extemporelounaalla Fiskarsissa I:n kanssa; myös siellä tuntuu olevan hyvin tiivis ja innovatiivinen keittiöskene; varmasti paljolti samoista syistä kuin Turussa.

Siinä Aurajoen rannassa asiaa oli helppoa ymmärtää; samalla, muutaman sadan metrin joenpätkällä oli sijoittuneena monta nimekästä ravintolaa joista olin lukenut blogeista ja lehdistä. Kaikki joissa ehdimme minilomallamme käymään olivat omaleimaisia; ylpeästi omanlaisiaan jokainen. Ravintolat kuitenkin selvästi pyrkivät myös kisaamaan naapurin kanssa melkein kuin näyttääkseen kuinka pitkälle oma tyylilaji taipuu;"katos mitä me tehtiin".

Päivän ainoa lasi viiniä valikoitui herkäksi Roséksi jota suositeltiin Brödin tartarin kanssa. Myös Brödin jälkiruoka oli erinomainen.

Muutenkin kesään on kuulunut tällaista yhteisöllistä ruokakulttuuria; ennen lomia vein firman porukat Taste Of Helsinkiin ja yllytin V:nkin viemään ulkomaiset yritysvieraansa maistamaan läpi suomalaisia makuja. Tämä oli minullekin eka kerta kun kävin Taste Of Helsingissä vaikka kutsuja on tullut aiempinakin vuosina.

Autoileva löysi kyllä myös hauskoja alkoholittomia juomia; Ragun jälkiruoka jäi maistamatta, mikä harmitti jo paikanpäällä.

Oli kivaa ja koko setti toimi aivan yllättävän hyvin - paljon paremmin kuin etukäteen kuvittelin. Upeista, aurinkoisista keleistä huolimatta avajaispäivänäkään ei ollut yhtään tungosta, ruokien kanssa mahtui hyvin pöytien äärelle ja jonot vetivät hyvin. Oli myös kivaa viedä työkaverit tällaiseen tapahtumaan sillä itseni kaltaiselle ruokaentuusiastille Taste Of Helsinki on jo käsite mutta yllättäen kaikki edes omassa firmassa eivät olleet kuulleetkaan koko tapahtumasta.

Taste of Helsinki on tapahtuma, jossa kannattaa varmaan maistelun lisäksi yrittää päästä mukaan johonkin demoon tai vastaavaan. Ensivuonna täytyy yrittää pariin otteeseen vaikka firmalounas olikin kiva idea.

Yhdellä pitkällä lounaalla ei tietysti ehtinyt maistaa läheskään kaikkea ja jäin harmittelemaan etten päässyt käymään enää toista visiittiä; olisi ollut kiva mennä vielä vaikka jonain iltana kaverin kanssa, ilman autoa ja vähän jutella pidempään kojuilla ja seurailla demoja. Tämän tyyppiset tapahtumat ovat hyviä läpileikkauksia siitä mitä Suomessa juuri nyt on meneillään. Parhaillaan tälaliset tapahtumat ovat varmaan myös ajatusten jakopaikkoja missä tekijät ja asiakkaat voivat kohdata toisensa. Ja onhan se varmasti ammattilaisillekin varsinainen "jokirantaefekti" päästä samalle kentälle toisten kanssa imemään myös vaikutteita toinen toisistaan.

Olossa lounaalla meille kertoiltiin Food Campista ja sen tämänvuoden teemoista.

Kaikupohjaa pohdinnoilleni olin saanut jo toukokuussa Olossa järjestetyllä pressilounaalla jossa puhuttiin Food Campista, nyt toista kertaa Mäntässä järjestettävstä ruokatapahtumasta. Sen kantavana ajatuksena on luoda uutta ruokakulttuuria saattamalla erilaiset ihmiset yhteen ja puhumaan keskenään ruuasta, ruokakulttuurista ja ruuan laittamisesta. Hankkeen takana on Olon keittiömestari Pekka Terävä joka muutama vuosi takaperin sai päähänsä että "jonkun tarttis tehdä jotain" ja vähän asiaa mietittyään hän tarttui puhelimeen ja kilautti muutamalle tutulle keittiömestarille.

Uskoisitteko että tämä liha on HK:n tilalta. Niinpä, suomestakin Saa laatulihaa.

Pekka Terävä kertoili meille että sai alunperin idean kunnianhimoiseen hankkeeseensa juteltuaan nimekkäiden kollegoidensa kanssa ja kysyttyään heiltä mitä avainasioita he näkevät olevan pohjoismaisen ruokakulttuurin nousun takana. Vastaus kaikkeen oli ollut ennakkoluuloton, toisia kunnioittava yhteistyö ja avoin keskustelu. Sellainen epäitsekäs ajatusten vaihto ja halu kokeilla jotain ihan hullujakin juttuja. Pekka kertoili että oli jäänyt pohtimaan asiaa ja miettimään olisiko mahdollista toimia "ruokakulttuurienkelinä" luomalla Suomeen tapahtuma jonka tavoitteena olisi toimia hautomona ja kulissina tällaiselle ajatusten vaihdolle. Suurena ajatuksena on luoda uutta jakamisen ja yhdessä tekemisen kautta.

Napue-gin on myös hullun, kotimaisen hankkeen tulos.

Lukuisia neuvotteluita ja keskusteluita myöhemmin Mäntän taidemuseon ja ravintolakoulun alueesta lähdettiin leipomaan pääosin talkoovoimin näyttämöä kiistämättä yhdelle viimekesän mielenkiintoisimmista ruokatapahtumista. Mäntän Food Camp oli syntynyt.

Setti oli senlaatuinen menestys sekä ammattilaisten että yleisön osalta, että tapahtuma päätettiin järjestää uudelleen. Jotain homman kiinnostavuudesta kertoo sekin, että usean sadan euron arvoiset illalliskortit oli myyty käytännössä lähes loppuun jo toukokuussa ensi viikonlopun 28.8-29.8 2015 tapahtumaan.

Food campille voi kuitenkin mennä myös päiväretkelle. Vähän tässä on itsekin tullut haaveiltua, mutta saapa nähdä kun viikonlopulle on muutakin ohjelmaa. Taidemuseon ja ravintolakoulun alueelle on rakennettu ilmaisia työpajoja joissa on tarkoitus puhua perheiden yhdessä syömisestä, ruuasta ja taiteesta arjessamme. Kivijärvisalissa voi kuunnella luentoja, demokeittiössä kokkimaajoukkue ja vierailevat kokkitähdet tekevät puolen tunnin seteissä maistiaisia illallisruuista joita yleisökin pääsee maistelemaan. Samalla tämän vuoden kutsuvieraiksi saapuvat naiskokit maailman huipulta kertoilevat tarinoita urastaan ja elämästään. Luvassa siis Ihanat Naiset Mäntässä :) Demokeittiön ohjelmakin on ilmainen.

Lounasta on tarjolla 29e hintaan ilman mitään ennakkovarauskortteja, lapset syövät puoleen hintaan ja taaperokin kannustettiin ottamaan mukaan, sillä alle 6v syövät ilmaiseksi ja päivtapahtuma on teemaa kunnioittaen tehty koko perheen tilaisuudeksi. Ymmärsin että lapsillekin on pieniä vapaita puuhanurkkia ja työpajoja, joissa ruokaa voidaan pohtia oman perheen osalta.

Tietty paikalla on myös tori, jonne saapuu käsityöläisiä ja ruuantuottajia läheltä ja vähän kauempaakin Suomesta.

V osallistui kesällä Phil Wingon BBQ-kurssille, josta ehkä jotain valuu joskus blogiinkin... :) Äijäkokkausta Asenteella ja paljon yöllisiä keskusteluja.

Minusta on hieno juttu, että tällaisia tapahtumia on. Nämä pari mainitsemaani ovat vain pintaraapaisu ja paljon muitakin hienoja, yhteisöllisiä ja yritteliäitä tapahtumia on alkanut syntyä ruuan ja juoman ympärille.

Isooskyröös tehdään joutessaan (ja ruisviskin kypsymistä odotellessa) Giniviinaa, joka voitti maailmanmestaruuden...

Ne minusta kertovat ihan radikaalista ajatustavan muutoksesta joka hiljalleen leviää; ei haluta pystyä vain siihen "tavanomaiseen" vaan pienetkin paikat haluavat aidosti olla omanlaisiaan, tehdä innovatiivisia juttuja ja ylittää asiakkaidensa toiveet ja ehkä itsensäkin omalla, persoonallisella tyylillään.

Backom Cafessa burgerin sai koota itse; briossisämpylä ja hyvä pihvi pekonilla ja juustolla tuli pöytään ja tilpehöörit sai sitten lisäillä oman makunsa mukaan. Kotoisaa ja onnistunutta settiä.

Salaattia, parmesanmajoneesia, pikkelöityä punasipulia, suolakurkkua, hampurilaiskastiketta, kuivattua sipulia... Niin ja ketsuppia ja sinappia jos tahtoo.

Mieleen tulee kesältä Holmbergin Fiskin kahvila ja Hiittisten Backom Café jonka suomenruotsalaisen kotiruuan henkeä huokuva, päivittäin vaihtuva lounasmenu oli (taannoisten sikajuhlien lisäksi) parasta mitä olen paikassa nähnyt näinä kuluneena (ainakin) kymmenenä vuotena. Kyllä siinä kesällä tuli mieleen että käynnissä taitaa olla varsinainen ruokakulttuurin renessanssi kun pienienkin kapakoiden listalla alkaa näkyä kaikkea mielenkiintoista ja jännää sen tunkkaisen lehtipihvi ja ranskikset - setin sijaan.

Miehet makkaranteossa Phil Wingon BBQ-kurssilla, kesällä 2015

Ruokakulttuuri tarvitsee eteenpäin mennäkseen juuri tällaista hullua yrittämisen henkeä. Eivätkä asialla ole pelkät kokit; meidän perheen pääkin sai raahauduttua BBQ-kurssille lomallaan, monen muun "äijän" tavoin oppimaan ja viettämään aikaa lempipuuhansa parissa. :) Vaikka idealismi ja avoimuus voi olla vähän pelottavaakin, avoimuus kun asettaa alttiiksi ja pakottaa kehittymään, tämmöinen pöhinä vetoaa ainakin meikäläiseen. Ihan parhautta.

Ja nyt se Mäntän Food Camp on jo ihan ovella. Kuulemma tunnelma on ainutlaatuinen ja se on helppo uskoa; huippukokit puhumassa, tekemässä ja jakamassa avoimena ajatuksiaan yhdessä tekemisen hengessä. Ja vaikka kokit menetetystä vapaa-ajasta jonkin korvauksen saisivatkin niin en usko, että löytyisi rahasummaa jolla huippukokit saataisiin raahattua Suomen Mänttään keittämään jolleivät hekin näkisi tässä jotain tosi hienoa.

Jos siis ensi viikonlopun ohjelma on vielä auki ja kulkua on sinne päin, lähtekääpä päiväretkelle Mänttään. Food Campin ohjelman löydät täältä.

Pressilounaan tarjosi Ravintola Olo, loput lounaat ja illalliset allekirjoittanut.

Olin täyttämässä tiskaria ruuan jälkeen ja V selasi puhelimellaan uutisia ja muutenkin kaikkea sitä mitä mieheni netistä haravoi.

V: "Raksu, joku myy osaketta purjeveneeseen 3,5 tonnilla, mieti - aika halpa hinta että pääsee purjehtimaan?"

N: "mmhhmm" Näen mieheni haaveilevan ilmeen; hän on joskus (NUORENA) purjehtinut.

V lukee: "Osakkeita voidaan myydä yksi tai kaksi ja kumpaankin osakkeeseen kuuluu viikko purjehdusoikeutta lomakautena, mutta käytännössä purjehduspäiviä on halutessaan saanut enemmänkin"

N: "joo, mä niin nään. MIKÄ säätö."

V istui katsettaan puhelimesta nostamatta siinä pöydän ääressä, minä täytin edelleen tiskaria.

V: "Vedä siitä köydestä!"

N: "Mistä köydestä?!!!"

V: "EN mä tiedä, mutta vedä nyt jostain!!!"

N: "Näitä naruja on ai-van liikaa, ei tästä tuu mitää, mä en osaa! MÄ oon ollu kerran ennen purkkarin kyydissä. Haluan pois - vie mut Hankoon!"

V: "Joo, kun keksin missä me ollaan"

N: "Mä haluan rantaan NYT! Hanko, ravintola, nälkä!!"

V: "Noniin, säästettiin kolme ja puoltonnia"

Kotimaisia lajitomaatteja on tänä vuonna näkynyt ilahduttavasti erilaisia ja niitä on tarjolla joka puolella, ne ovat edullisia eikä niissä ole yhtään narua. Halkaise tomaatit ja grillaa joko hullun kuumassa grillissä valurautaritilällä liikuttamatta tomaattia, jotta siihen kuivaa paistopinnat. Silloin se irtoaa ritilästä eikä muussaannu. Vielä simppelimpää on lätkäistä tomaatit vaan (huom!) kuumaan valurautapannuun jossa on tilkkanen öljyä ja paistaa niihin samalla idealla kunnon paistopinnat. Ei haittaa vaikka vähän mustuukin.

Valitse paistettaviksi tomaateiksi kiinteälihaisempia tomaatteja; asiantunteva vihannesmyyjä osaa auttaa kyllä. Ja jämät voi käyttää tomaattikastikkeeseen tai vaikka Lazion häränhäntäkeittoon. Erinomaista grillipihvin lisuketta silloin kun ei oikein jaksa.

p.s. tuo Saksalaisten Spätburgunderista tehty punkku, suorastaan laadukkaan ja vähän ryhdikkäämmän Pintot Noirin mieleen tuova alkopunkku Münzberg Spätburgunder Trocken on yksi kesän löydöistä; erinomainen viini esimerkiksi grillikanalle ja kestää paistetun tomaatinkin hapot.

Paistetut tomaatit

n. 1 iso tomaatti per nenä, kinteälihaisempia grillaukseen sopivaa lajiketta
kuuma pannu tai grilli
oliiviöljyä
suolaa
pippuria
(basilikaa)

Halkaise pihvimäinen tomaatti poikittain tai jos se on pitkulainen, pituussuuntaan. Kuumenna grilli tai pannu kuumaksi; ei ole tarkoitus hauduttaa tästä tomaatista kastiketta vaan grilata siihen herkulliset paistopinnat.

Anna paistua kunnes tomaatti alkaa kuivaa pannun puolelta vähäsen ja selvästi ruskettua paistopinnastaan. Tässä maltti on valttia. Voit halutessa kääntää tomaatit vielä saamaan vähän väriä toisellekin puolelle tai vaan tarjoillaksesi ne paistinpannusta.

Tässä setissä oli grillattu, makea kana, uunissa paahdettuja papuja ja kaalisipsiä sekä tomaattia.

Ripsota tomaattien pinnalle suolaa, pippuria, hyvää oliiviöljyä ja revittyä basilikaa. Tarjoa heti lihan, kanan tai vastaavan kanssa.

Sisareni huokaisi että "nää on aika suomenruotsalaisia, mutta näyttää TO-SI hyvälle". Johon taisin sanoa siihen tyyliin että jaa, en tiedä pitäisikö kaikki hyvä ja innovatiivinen leimata suomenruotsalaisiksi ja ketä kaikkia loukkaan jos suomalaisena kutsun jämäpizzojani suomenruotsalaisiksi?

Marinoituja raakoja punajuurisiivuja, mallasmultaa ja hernepestoa. Kovempi vuohenmaitojuusto olisi ollu mozzarellaa parempi makupari tähän, mutta ankarat saaristolaisolosuhteet!

Suomalaisia, koska ne oikeasti olivat ihan sikahyviä ja ruotsalaisia, koska niissä on kotimaisia jämiä saaristossa ja ne kieltämättä tuovat vähän mieleen ruotsalaiset ruokalehdet vaikkakin nämä syntyivät suomalaisen mamman duunaamina.

Nämä kuvat ovat lomalta ja olen tässä töihinpaluun hulluudessa lykännyt kaikkea eteenpäin määrättömästi niin että nyt onkin yhtäkkiä jo syyskuu. Mutta koska ensi viikolla on hävikkiviikko, sain oivan tekosyyn julkaista ideat nyt. Kuten tuolla twitterissä tuli sanottuakin, teen usein jämistä pizzaa, pastaa tai jonkin muun hiilarin kanssa tehtyjä "pannuja" esimerkiksi bulgur-pannuun tai cous-cousiin voi käyttää melkein mitä vaan hyviä jämiä. Ja niin, puuroista tulee sämpylöitä ja vanhasta perunamuusista pikakropsua.

Intouduin vielä korjaamaan uusinta blogijuttua niin että pizza unohtui uuniin. Minulle kuivaa pizzaa teille pulinaa ruokakulttuurista. Blogissa siis. #pizza #food #culture #nytblogissa #foodcampfinland
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Aug 26, 2015 at 6:07am PDT

Viikonlopun lohkoperunoista ja paahdetuista kasviksista olen tehnyt aivan maanmainiota perunapizzaa, sillä kun perunalohkot on jo maustettu yrtein ja valkosipulilla, makua riittää. Näissä tämänkertaisissa kuvissa jämähyödynnykseen ovat päässeet Veeran tuliaisina tuomat herneet, butter chikenin tyyliin tehty papu-possukastike, loppu isosta vuohenjuustopalasta, loput marinoidut punajuuret sekä mallasmultaa ja vielä kasa tomaatteja jotka alkoivat lähestyä statusta "ylikypsä".

jämät pöydällä, pizza, hävikistä herkuksi

Sivelin vuohenjuustosiivut inkivääri-raparperisiirapilla, mutta hunaja käy yhtä hyvin.

Herneet riivin paloistaan, blanchasin eli kiehautin nopeasti kuumassa vedessä ja silppusin karkeasti mintun. öljyn ja sitruunan sekä tietenkin suolan ja pippurin kanssa. Ta-daah: hernepesto!

Mä sitten tykkään tästä paikasta #superviikonloppu #ystävienkesken #SuomenKesä #loma #jazz #farmorscafe #illallinen #mat
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Aug 1, 2015 at 9:01am PDT

Sitä voi käyttää vaikka keitettyjen uusien perunoiden maustamiseen kuten kesällä Farmors Caféssa näin tehdyn ja miksipä se ei kävisi vaikka paistetun vaalean kalan kanssa. Herkkää, herkkää ja herkkää.

Mutta etenkin tuo raparperichutney-vuohenjuusto-punasipulipizza mäkimeiraminkukilla ja vuohenjuusto "butterpork"-tomaatti-sipulipizza korianterinkukilla olivat omia suosikkejani. Suosittelen vaan rohkeasti kokeilemaan; pienistäkin jämistä saa herkullisen pizzan.

Pohjan teen jotakuinkin yksikertaisella perusreseptillä; vettä, kuivahiivaa, suolaa ja ripaus sokeria, durumjauhoa ja tilkka öljyä. Joskus käytän vanhasta taikinasta jääkaappiin jättämäni "juuren" mukaan jos sellainen on. Mutta se, mikä oli tämän kesän kotikutoinen innovaatio oli kirpparilta löytämieni alumiinivuokien voitelu yrttiöljyllä.

Alumiinivuuissa syntyy ihan käsittämättömän rapsakka pohja. Vuoka kannattaa öljytä ja suolata pientä ekstraa saadakseen.

Idea on pummittu focaccian teosta. Minä rakastan yrttistä, hieman suolaista focacciaa ja mietin, miksi ideaa ei voisi hyödyntää tämmöisiin over-the-top jämäpizzoihin. Ja tietenkin voi, kukas kotiköksää kieltäisi? Niinpä sitten silppusin öljyyn yrttejä, sivelin sillä pizzavuuat ja pellin ja ripottelin vielä vähän sormisuolaa päälle.

Raparperi-vuohenjuustopizza ja mäkimeiramin kukkasia

Sitten taikina vuokaan, tomaattikastike päälle ja siihen sitten raastamaan kaikki juustokannikat ja sen päälle varsinaiet täytteet. Sairaan hyvää tuli. Tämä vuohenjuusto-raparperichutneypizza oli ehkä kaikista paras. Raparperichutneyn sijaan voisit kokeilla karviaischutneytä tai omenachutneytä jos omppupuusi tuottavat ylipäätään mitään tänä vuonna.

Toinen simppeli kikka, jolla pizzaan saa eloa, on koristelu jälkikäteen. Tuoretta lehtipersiljaa, yrttien kukkia ja vaikka paahdettua sipulia tai oikein hyvää oliiviöljyä, maustettua majoneesia tai chilikastiketta voi lisätä vielä paiston jälkeenkin. Niistä saat pizzaan yhden tuoreen makukerroksen lisää. Joten jos jääkaapissa on hyviä jämiä, käyttöön vaan. Tässä vielä suurin piirtein mitä täytteisiin meni. Ensin aineet, ohje lopuksi.

kaikkiin ohjeisiin tarvitset:

pizzapohjataikinaa (nämä kolme syntyivät n. puolen litran nestemäärällä tehdystä taikinasta)

Vuohenjuusto-raparperipizza
yrttiöljyä ja suolaa (vuokaan)

päällisiin:

Tomaattikastiketta
juustoraastetta (kannikoista, mukana jokin vahvempi Appenzeller-tyyppinen juusto tai vahva kermajuusto)
Vuohenjuustoa
inkivääri-raparperisiirappia tai hunajaa
Juustoraastetta (mukana myös vahvampaa appenzelleriä ja kermajuustoa)
raparperichutneytä
punasipulia

koristeluun uunin jälkeen:

mäkimeiraminkukkia

"Butter chicken" pizza

Creme fraichea ja jogurttia 50%-50% seoksena
juustoraastetta
butter chicken -kastiketta (tai vastaavaa)
keltaisia tomaattilohkoja
punasipulia siivuina
vuohenjuustoa (tai vahvaa kermajuustoa palasina)

koristeluun uunin jälkeen korianterin kukkia ja lehtiä

Hernepesto-punajuuripizza

jämät maltaalla marinoiduista punajuurista
mallasmultaa
tomaattikastiketta (ks. yllä)
juustoraastetta (miel. jotain vuohenmaitojuustoa)
mozzarellaa tai vuohenmaitojuustoa paloina
hernepestoa (minttua, öljyä, kiehautettuja tai pakasteherneitä, suolaa ja pippuria)
sipulisilppua

koristeluun uunin jälkeen:
lehtipersiljaa
(valkosipulimajoneesia)

Ohje:

Laita uuni kuumalle ja voitele vuuat yrttiöljyllä. Ripottele suolaa.

Levitä tomaattikastiketta tai creme fraichea (ohjeen aineiden mukaan) ja sen päälle juustoraastetta.

Sitten levitä täytteet, poislukien koristeet.

Paista pizza ja lisää koristeet.

Tarjoa heti.

Sahrami-jogurttikanaa grillissä sis. hulluna inkivääriä!

Aito, Italialainen crostini

Hullu vaimo; porkkanatalli, parsalaatikko ja pieni palanen Gotlantia Espoossa

Kaura-raparpericookie ja jäätelöä. Tai raparpericookiesandwich, jädellä.

Pjazzan pizza ja Jazzjamit

Maissileipää, raparperichutneytä, kirsikka-kevätkaalisalaattia ja pulled porkia - tietysti savustimesta

Perheenäidin pieni chilinkäyttöohje aloittelijalle

Ruokamatkalla Turussa eli tuuliajolla ja lomalla. :)

Karamellisoitunut raparperi-valkosuklaacookie

Täydellinen suklaakakku

Sieniretken mehevämpi kantarellipiirakka

Voi apua, kokonainen ankka ja BBQ!

Munia ja srirachaa - kesän suosikkinapsikas

Chianti Borstössä ja muita uskomattomia juttuja viime perjantailta.

Mustatorvisienikeitto ranskalaisella rakuunalla ja vihreällä kardemummalla

Parhautta kotoisassa kahvilassa ja vähän Popyn hatustakin

Inkiväärinen taikapöly kirsikkaisille ribseille (eli suomeksi kesän suosikkirubi ribseille)

Intoilua ruokakulttuurin renessanssista ja Ihanat naiset Mäntässä eli Food Camp

Yksinkertaista, rakas Watson! (paistetut tomaatit)

Meikäläisten suomenruotsalaisemmat pizzat eli jämistä herkkua