Siskot kokkaa

Mä olen tässä miettinyt näitä härkäpapuja ja kirjoittamiseni laatua nyt parisen vuotta. Härkäpapu on hallaa kestävä, omassa tukevassa varressaan kasvava virnalaji, jota Suomessakin on viljelty jostain 600-luvun alkuhämäristä.

1960-luvulla viljely väheni lähes olemattomiin, mutta viimeaikoina näitä suuria, peukalonpään kokoisia papuja on alkanut näkyä vähitellen uudelleen; Niittulan tilan myynnissä viime kesänä, kaupallisina rouheina kuiva-ainehyllyissä ja nyttemmin satoaikaan markettien hyllyssä. Mutta harvassa se on vieläkin ja onnekas saa olla, jos tuoreita härkäpapuja jostain aikoo löytää.

Ja vaikka härkäpavun kirkkaan keväänvihreä sydän on äärimmäisen herkullinen, niiden vähäinen käyttö ei oikeastaan hämmästytä lainkaan ketään härkäpapuja joskus valmistanutta.

Kaupassa tuore härkäpapu asuu suuressa, n. 20 cm pitkässä ja melkein kolme senttiä leveässä palossa, jonka lähes satiinisen pehmeässä ja paksussa sisustassa itse papu istuu siihen uponneena kuin parhaassa mummulan plyyssisohvassa. Suurestakaan, 2-3 litran pussista ei tule kovin montaa desiä papuja, kun ne riivitään irti paloistaan.

Kesällä, silloin kun härkäpavut ovat ihan nuoria ja niiden nahka on ohut ne voi kiehauttaa ja käyttää sellaisenaan salaattiin, pastaan, piirakoihin tai vaikka kesäisen keiton joukkoon. Papujen ihan ohut kuori on vielä makeaa, eikä sitä huomaa ruuassa.

Härkäpavun päältä lähtee pois kitkerä, nahkamainen kuori, mutta varovainen pitää olla.

Mutta näin loppukaudesta kun tuleentuminen on ehtinyt pidemmälle, härkäpavun kuori paksuuntuu ja siitä tulee kumimainen ja kitkeränmakuinen. Samalla työmäärä siihen, että härkäpavusta saa herkullista ruokaa, vähintäänkin tuplaantuu. Jotta pavun herkullinen sisus saadaan käyttöön, pavut pitää ensin keittää ja sen jälkeen kuoreen tehdään pienenpieni reikä, josta pavun sisus puristetaan hellän hellästi ulos, sillä muuten kypsä, makea ja herkullinen sisus rikkoutuu ja muuttuu epämääräiseksi muusiksi.

Lopulta, arviolta reilun tunnin käsityöurakan jälkeen valtavasta pussillisesta härkäpapua tulee vatkauskulhollinen palkoja biojätteeseen, pari desiä papujen kuoria ja suurin piirtein saman verran loistavanvihreitä smaragdeja; niitä valmiita, syötäviä härkäpapuja. Ja jos nyt ajatellaan tätä kiireisen, ruuhkavuosissa tarpovan yrittäjä-äidin elämää, eihän tuoreiden härkäpapujen laittamisessa ole mitään järkeä.

Paljon enemmän järkeä olisi ostaa jotain muita papuja tai vihanneksia, kustannus- ja hävikkimielessä ehkä jopa pakasteena jolloin pussin voi avata saksilla ja kaataa herneet suoraan ruuan sekaan. Prosessisa palotkin on varmaaan käytetty johonkin eettisesti kestävään jatkojalostukseen.

Mutta siinä riipiessä ja kuoriessa tulee miettineeksi kaikenlaista. Tulee miettineeksi miksi kirjoittaa. Kipuilee sitä, miten harrastuksessaan pääsee eteenpäin. Siinä tehdessään näkee ja kokee, kuinka työ tekijäänsä opettaa ja toisaalta, kuinka herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä ne elämän suurimmat, mieleenpainuvimmat ja rakkaimmat asiat ovat.

Eihän niissä ole mitään järkeä, kun asioita puhtaasti järjen kantilta tarkastelee.

Olen viimeisen vuoden aikana saanut muutamia sellaisia yhteistyötarjouksia, joita olen vakavasti harkinnut. Ja vaikka se saattaa hämmästyttää joitain, en ole harkinnut niitä niinkään rahan takia, vaikka viimeaikojen trendi tuntuu olevan, että blogeissa suurimpia tunteita kulissien takana on aiheuttanutkin raha. Ensin kuului painokkaita juttuja siitä, miten laadukkaasta työstä kuuluu saada palkka, sitten kaikelle alkoi olla hinta ja nyt monet yritykset eivät edes ala yhteistyöhön jos blogilla ei ole jonkinlaista mediakorttia. Jollei jutulla ole hintaa, sitä ei voi ostaa. Yrittäjänä ymmärrän tämän oikein hyvin.

Eikä tämä ole päivätyössäni mikään ongelma. Olenhan ihan ylpeä jokaisesta asiakkaasta joka tekee jotain, mikä on minustakin hienoa. Toisaalta, pääsen myös tekemään niitä hienoja juttuja ja käytettävyysammattilaisena vaikuttamaan siihen, että asiakkaan järjestelmät ovat innovatiivisia, helppokäyttöisiä, miellyttäviä ja palvelevat sitä tarkoitusta johon ne on tehty. Toisinaan se onnistuu paremmin, toisinaan taas reaalielämän rajoitteet kuten budjetti, aikataulu tai muu resurssien niukkuus pakottaa leikkaamaan villeimmiltä visioilta siivet ja tekemään jotain turvallista, ehkä jopa hieman tylsää mutta taatusti toimivaa. Siihenkin ammattilaisen pitää työssä tottua.

Jos luulitte, että nyt jutussa tulee jokin räväkkä mielipide, erehdyitte. Luulen, että olen jonkinlaisessa risteyksessä jossa moni asia vaikuttaa toisiinsa ja kuva ei ole vielä selkeä. Syy, miksi olen harkinnut etenkin yhtä pidempää yhteistyökuviota on, että se antaisi mahdollisuuden ottaa enemmän aikaa kirjoittamiselle. Ehdot vaikuttavat vapailta (saisi tehdä aika pitkälle mitä haluaakin, omalla tyylillään) ja suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin positiivisesti työn tilaajaan; toimija näkyy blogissa jo nyt monin tavoin ilman minkään sortin aiempaa yhteistyötä tai rahan liikkumista. Aika hyvä paketti tarjolla, johon olisi vain järkevää tarttua, eikös?

Tavallisissakin herneissä on paljon hävikkiä.

Yliopistolla järjestetään kurssi turhasta tiedosta, joka "ei kuitenkaan sovellu liian uratietoisille tai kovin kiireisille". Kurssilla ei ole mitään kaupallista tai innovaatioon tähtäävää tavoitetta. Vaikka hetken houkuttikin, en kuitenkaan ilmoittautunut sille kurssille, vaan kirjoitin motivaatiokirjeen Haaga-Helian järjestämän ruokajournalismikurssin pitäjille. Siinä kirjeessä puhuin lähinnä härkäpavuista, vaikkakin toisin sanoin. Perjantaina, 4.9 kuulin, että tulin valituksi 53 hakijan joukosta yhdeksi niistä 21:stä jotka tänään aloittavat ruokajournalismin teoreettiset pohdinnat Hotelli- ja ravintolamuseossa. Mukaan otetaan kuohuviinilasi.

Ja vaikka siinä ei ehkä järkeä olekaan että tämmöinen harrastaja istuu ruoka-ammattilaisten kanssa samalla kurssilla toivon, että tämä on yksi niistä keinoista, joilla herätetään ajatuksia, tuetaan kirjoittajan omaa ääntä ja jossa tekeminen opettaa tekijälle myös jotain itsestä ja omasta tyylistä.

Riippumatta siitä tuleeko tämän ralliauton kylkeen vielä sponsoriteippejä vai ei, koen tärkeäksi että ajan sitä itse. Ja koska tämä on harrastus, investoin myös sellaisiin asioihin, jotka eivät tiukasti ottaen ole lainkaan järkeviä vaan nimenomaan herkkiä, hauraita ja näennäisen mitättömiä.

Marinoidut härkäpavut salaattiin

Iso pussi tai kulhollinen härkäpapuja

marinadi
n. 0,5 dl öljyä
1 luomusitruunaa (kuorta ja mehua)
n. 1-2 tl appelsiininkukkahunajaa
pari-kolme oksaa minttua
suolaa
pippuria

Riivi härkäpavut paloistaan.

Jos härkäpavut ovat aivan muoria, riittää että kiehutat niitä suolalla maustetussa vedessä 5-10 min papujen kosta riippuen.

Sekoita marinadi aineksista kastike kulhoon. Nuoret, kypsät pavut voi marinoida suoraan keittämisen ja huuhtelun jälkeen.

Jos pavuissa keitettäessä alkaa näkyä kuori (tuleentuneemmat pavut syksymmällä) keittämisen jälkeen kuori pavut hellästi ja laita papujen sydänosa marinoitumaan kastikkeeseen.

Anna marinoitua jääkaapissa puolisen tuntia. Käytä esimerkiksi salaatin tai kala-annoksen koristeluun.

Olen nyt tässä miettinyt tätä asiaa muutaman viikon, tarkemmin sanottuna siitä lähtien kun istuimme monen muun vanhemman lailla päiväkodin vanhempainillassa. Mutta lopullisesti päätin, että asiasta voisi muutaman sanan kirjoittaa kun luin ylen uutisen jutun "Kipurajalla mennään"jossa kerrotaan, että tiukassa taloustilanteessa päivähoito järjestetään matalimman laatustandardin suhteen. Jutussa kerrotaan miten tärkeää laadukas varhaiskasvatus on ja vedotaan henkilöstön koulutuksen tärkeyteen laadun mittarina. Lisäksi todetaan että jos resursseja kiristetään, työstä tulee suorittamista. Se, mistä ei mainittu mitään oli, että kuntaa, joka päivähoitopalvelut meille Espoossakin ostaa, ei kiinnosta tippaakaan a) vanhemmilta saatu palaute/päivähoitohenkilöstön onnistuminen työssään, b) päivähoitoa tarjoavien yritysten painotukset sekä miten ne toteutuvat ja c) millaisia taitoja ja virikkeitä lapsille päivähoidossa annetaan.

Meille vanhempainillassa istuville aikuisille kerrottiin, että vuoden vaihteessa Espoo kilpailuttaa ostopäiväkotien sopimukset ja kilpailun sijaan lopulta kyseessä on arvonta. Kyllä, arvonta, jossa ei ole mitään väliä sillä, millaista hoitoa lapset ovat palveluntuottajalta aiemmin saaneet tai tulisivat saamaan jatkossa. Arpalipun saa jokainen toimija joka tarjoaa palvelua 1) tiettyyn kaupungin määräämään hintaan ja 2) täyttää henkilöstön määrä- ja minimikoulutusvaatimukset. Kuulemma jostain syystä kaikki tarjoajat täyttävät nämä esiehdot. Onko siis ihme, jos varhaiskasvatusta ei jakseta kehittää kentällä laadullisesti; työn tilaajaa kun ei moinen kiinnosta edes teorian tasolla.

En oikein tiedä mitä ajattelisin tai mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että I:n ihana perhepäivähoitaja jäi kesäkuun lopussa eläkkeelle ja minun piti anoa lapselleni päivähoitopaikkaa syksyksi. Alueellamme on nolla perhepäivähoitajaa joten ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi jäi päiväkoti. Eikä siinä mitään, mietin - onhan I jo iso poika ja nelivuotias nauttii selvästi kaverien kanssa puuhaamisesta. Muiden vanhempien suosituksesta kävin tutustumassa moniin alueen päiväkoteihin ja lopulta löysinkin pari päiväkotia jotka olivat minusta aivan ihania.

Toisessa niistä oli liikuntapainotteinen teema; lapsia viedään metsään retkille, polkupyöräpäivä on keskiviikkoisin ja vanhempien niin halutessa lapset pääsevät päivähoidosta uimakouluunkin. Liikuntapainotteisuus tarkoittaa näin pienillä lapsilla aktiivista touhua ja perinteisten pihaleikkien ottamista mukaan ulkoiluhetkiin sekä leikkimielistä kisailua, kiipeilyä ja puuhailua. Ihan mahtihomma meidän pikku puukiipeilijälle, tuumaiin.

Toinen päiväkoti joka erityisesti sykähdytti oli täysin yksityinen Montessoripäiväkoti, missä asioita opitaan lapsentahtisesti. Lapsi on etusijalla ja ympäristö on kodinomainen. Juteltuani päiväkodin johtajan kanssa huomasin, että oma tapani ottaa I mukaan arjen puuhiin istuisi hyvin montessori-ideologian kanssa yksiin. Aivan ihana päiväkoti, jonne olsiin ollut valmis I:n laittamaan siitä paikasta. Mutta kuten varmaan arvaatte, samaisessa keskustelussa todettiin päiväkotiin olevan niin pitkä jono, ettei sinne ole toivoakaan päästä ainakaan tänä syksynä.

Niinpä sitten rustasin netissä lapselleni hakemusta kunnalliseen päiväkotiin. Merkitsin ensimmäiseksi toiveeksi liikuntapainotteisen ostopalvelupäiväkodin juuri liikuntapainotteisuuden ja kuulemieni vanhempien positiivisten arvioiden vuoksi. Henkilöstön vaihtuvuus oli ollut suhteellisen vähäistä ja lapset tyytyväisiä. Minua oli päiväkotivisiiteilläni ohjeistettu kirjoittamaan hakemukseen KAIKKI olennainen minkä haluan vaikuttavan päätöksentekoon lapseni asiassa. Ja kun sitten tulin kohtaan huomioon otettavaa ja ryhdyin kirjoittamaan nettilomakkeelle niitä tärkeimpiä asioita, huomasin hyvin nopeasti että tilaa oli kokonaiset 225 merkkiä. 225 merkkiä, johon olisi pitänyt mahduttaa että olisi kiva jos lapseni voisi päästä sen ainoan toisen samassa hoitopaikassa olleen lapsen kanssa samaan päiväkotiin, sillä nuo kaksi olivat ehtineet jo kasvaa ihan kiinni toisiinsa. Siihen piti mahduttaa flunssakierteet, astmalääkekokeilun aloitukset ja siihen liittyvät toiveet sisäilman laadusta ja vielä mielellään jotain siitä, että lapsi on aktiivinen ja liikuntapäiväkoti olisi ykkösvaihtoehto monesta syystä, eikä vähiten uimakoulun takia - vietämmehän kaikki kesät meren äärellä.

Oli kuin olisi twitteriin yrittänyt lapsestaan huudella; jollei olisi itkettänyt ja harmittanut niin paljon, olisi kyllä lähinnä naurattanut.

Paljon puhutaan siitä, miten Suomessa naisten työllisyys mahdollistuu paljolti laadukkaan, tuetun kunnallisen päivähoidon ansiosta. Mutta tuo fraasi kuulostaa tällaisten illanistujaisen jälkeen aika julmalta vitsiltä ainakin tämän korkeakoulutetun mamman korvaan. Tottakai sitä vanhempana haluaisi ideaalimaailmassa lapselleen laadukkaan, oman lapsen tarpeisiin sopivan hoitopaikan jossa olisi tutut, motivoituneet hoitajat ja monipuolista tekemistä. Äitinä jopa vähän yritin nähdä vaivaakin hoitopaikan valinnassa ja uskottelin itselleni että kyllä se siitä, kun tutustuu hoitajiin ja oppii luottamaan. Jotenkin missään vaiheessa ei tullut esiin, että vuoden päästä on todennäköistä että vain hoitopaikan seinät lasten ympärillä ovat samat.

Koska kilpailutus on arvonta, liikuntapäiväkodin sijaan I saattaa olla vuoden päästä ihan toisentyyppisessä ostopäiväkodissa. Vaikka kuulemma henkilökunnalle tarjotaan mahdollisuutta jäädä, ainakin edellisellä kilpailutuskierroksella kukaan vanhasta henkilökunnasta ei jäänyt uudelle palveluntarjoajalle töihin. Lisäksi hoitajamäärä nyt sitten putoaa yhdellä; tämän kuluvan lukuvuoden loppuun asti hoitopaikassa on vielä se yksi käsipari enemmän, määrä jolla edellinen kilpailutus tehtiin.

Pannarin voi vetää överiksi, mutta silloin siitä tulee pullavanukkaan tavoin ihanan tutunoloinen jälkiruoka.

"Kokopäivähoidon kustannukset ovat keskimäärin 1100 eur/kk/lapsi." lukee saamassani maksulapussa. Tästä minulle jää ensimmäiseen laskuun maksettavaa 148,28 eur joka on noin puolen kuun hinta. Kun nyt olen ihan rehellinen niin voisin kyllä maksaa enemmänkin kuussa I:n hoidosta jos se tarkoittaisi että I:n ei tarvitsisi syksyllä opetella tuntemaan aivan uusia hoitotätejä ja jotta lasten rakastamat metsäretket, urheilukenttäkisailut ja uimakoulu jatkuisivat seuraavana vuonnakin. Ainakin minun olisi paljon helpompaa jättää lapsi sinne hoitoon jos voin luottaa siihen, että lapsella on siellä mielekkäitä virikkeitä, turvallisia aikuisia jotka ehtivät ottaa välillä syliinkin ja lapseni saisi oikeasti sitä laaduaksta varhaiskasvatusta. Ei ihme, että yksityisiin päiväkoteihin on sellainen tunku kuin on. Samalla tähän touhuun nyt tutustuneena pidän vähän ihmeenä että yksityisiä päiväkoteja ei ole enempää. Ehkä kyse on sopivien tilojen puutteesta?

Ymmärrän toki, että kunnan omistamat tilat on kilpailutettava, jotta uusillakin yrittäjillä on mahdollisuus päästä niihin kiinni. Se mitä en kertakaikkiaan ymmärrä on, että kilpailutuksen kriteereinä ei ole rahan lisäksi varhaiskasvatuksen laatu, monipuolisuus, mahdollisuus lisäpalveluihin (kuten uimakoulu, muskari tai vaikka kuvataidekasvatus) ja kehitys. Vanhemmilta (eli loppuasiakkailta!) saatu palaute voisi olla yhtenä onnistumista mittaavana tekijänä muiden mukana. Koko touhua voisi verrata lounasravintolan valintaan joka olisi tehty arpomalla kaikkien toimijoiden joukosta, jotka lupaavat tarjota lounarin hinnalla tietyn kalorimäärän. Siinä voi sitten miettiä kuinka paljon palveluntuottajaa ja keittiötä jaksaa kiinnostaa se, että ruoka olisi vaihtelevaa ja herkullistakin.

Aika moni varmaan käy työssä ainakin siksi, että voi tarjota perheelleen hyvän elämän. Jos siitä näkökulmasta mietitään, tällaisia kaltaisiani koulutettuja mammoja voisi olla helpompaa saada töihin jos lastenhoidossa olisi enemän valinnanvaraa. Ainakin kotiinjäämisen halukkutta merkittävästi lisää jos ei ole luottamusta että lapsi aidosti hyötyy siitä paljon puhutusta varhaiskasvatuksesta.

Voihan tässä tietysti sanoa että valitus seis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Mutta jos saisi valita, niin olisihan se kiva syödä muuallakin kuin lounasruokalassa. Ja juuri siksi niin monet koulutetut naiset valitsevatkin töiden sijaan kotiin jäämisen jos se suinkin on mahdollista; silloin asioihin voi ainakin vaikuttaa itse.

Jäin vähän miettimään, mitä kävisi jos mustikat korvaisi omenilla ja antaisi seoksen akramellisoitua jo hieman ennen taikinan lisäystä...

Ja samassa valinnan hengessä jatkan vielä siihen pannarivanukkaaseenkin. Sen keksin sattumalta toissaviikonloppuna rapujulien jälkeisenä päivänä kun halusin tarjota vieraille jotain helppoa ja hyvää lounaan jälkeen. Tottakai olisin voinut tehdä tavallisen pannarin, mutta koska minulla oli jääkaapissa rasiallinen pensasmustikoita ja teki mieli jotain syntisen hyvää, rupesin tuumailemaan. Lopulta sain aikaan jotain, mikä on syntisellä tavalla vähän kuin perinteinen pullavanukas mutta jonka reunoissa on karamellisoituneen keikauskakun herkullista sokeritahmaa ja pannarin rapsakkaa reunaa. Ja silti se oli ihan yhtä helppoa tehdä kuin pannari. Ja jos oikein vaativaksi ryhtyy, tämän kanssa voisi tarjota pallon vaniljajäätelöä.

Karamellisoitunut pannarivanukas (n. 22 cm alumiiniseen kakkuvuokaan)

vuuan pohjalle
250g rasia pensasmustikkaa
n. 40-50g voita
n. 4-5 rkl fariinisokeria

Pannaritaikinaan
5 dl maitoa
2 munaa
1 dl kaurajauhoa (voit myös käyttää ohrajauhoa tai vehnäjauhoa, kaurasta tuli minusta kuitenkin hyvä maku. )
2 dl vehnäjauhoa
3/4 dl sokeria
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
0,5 dl sulaa voita

Lisäksi:
Vuuan voiteluun voita
ja tarjolle jäätelöä (jos haluaa)

Laita uuni päälle 180 asteeseen. Voitele kakkuvuoka kunnolla. Laita pohjalle marjat, fariinisokeri ja 40g voita palasina.

Sekoita pannaritaikinan aineet. Kaada kakkuvuokaan. Paista uunissa 45-50 min tai kunnes pannari alkaa olla hyytynyt kokonaan. Mikäli pinnasta alkaa tulla liian tumma, voit peittää vuuan leivinpaperiarkilla. Minulla oli n. 22 cm vuoka, mutta jos käytät laakeampaa vuokaa, paistoaika lyhenee.

Tattikeiton tekemisessä on minulla noin kaksi salaisuutta jotka olen oppinut matkan varrella; olen jo pidempään paistanut risottoihin, keittoihin ja lisäkkeisiin paistettavat sienet kuumalla pannulla vain nopeasti, jolloin niiden rakenne jää vähän napakaksi mutta pintaan tulee ihanan paahtunut pinta. Ja toinen keiton teon salaisuus minulle valkeni Sasu Laukkosen tattikeiton ohjeen myötä, kun tajusin että tattikeittoa ei välttämättä tarvitse suurustaa jauhoilla, jos löytää paljon tatteja. Sasun keittoon verrattuna olen oikaissut tässä rajusti, ohittanut siivilän ja muutenkin häärännyt keittiössä taas ihan oman mieleni mukaan, mutta jotain Ahaa- elämystä kieltämättä hieroutui meikäläisen aivoon sitä Sasun keittoa taannoin paseeratessa.

Syksyn ensimmäinen iso sienisaalis #sienestys #archipelago #finland #saaristo #lapsenkanssa
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Sep 26, 2015 at 12:59am PDT

Me olemme oikeastaan aika kranttuja sienikeiton syöjiä; kukaan perheessämme ei erityisesti pidä sellaisesta paksusta, muljahtavasta ja kermaisen jauhoisesta sienikeitosta mitä joskus saa lounasravintoloissa. Edes parempi kotiversio kermalla lisättynä ei nyt ole ihan se meidän juttu vaan jos keittoa aikoo tarjota tälle ryhmälle, siihen pitäisi saada makua, raikkautta, tekstuuria ja särmää.

Väittäisin, että tässä on nyt vähän kaikkea sitä . Keitto on ihan parahultainen tapa hukata se sekalainen seurakunta voitattia, kangastattia ja herkkutattia joita ei oikeastaan jaksaisi kuivatakaan kun viimevuotisen tattipaljouden jälkeen kaapit ovat jo täynnä kuivattua herkkutattia. Parhaat, napakoimmat herkkutatit ja kangastatit voi paistaa sattumiksi ja muista, huonommin paistamista kestävistä (esim voitatti) tateista syntyy maanmainio keiton pohja josta ei puutu kuitua ja toisin kuin sienimäärästä voisi kuvitella, keiton yleistuntuma on intensiivinen, mutta silti vivahteikas ja kepeä.

Mutta jotta sieni ei jyräisi koko makuaistia, tein setistä mielenkiintoisemman viemällä sitä vähän välimeren eteläisemmälle suunnalle. Keiton juju piili jeerassa ja korianterissa, joita paahdoin keiton makupohjaan tuomaan hieman raikkautta ja nostamaan sitä semmoista pehmeän pähkinäistä syvyyttä jota tällaiseen keittoon parhaimmillaan tulee. Syksyisyyttä ja ruokaisuutta lisäsin vielä kunnon lorauksella kermaa. Pienessä jämäpalassa tummaa koskenlaskijaa molskahti mukaan myös semmoista kypsyneen kermajuuston kaikua, joskin sen voi jättää myös pois jos haluaa keitosta vielä raikkaamman.

Tämä soppa maistuu ihan oikeasti sienelle, mutta taittuu mukavasti pähkinäiseksi mausteiden ansiosta. Kermasta huolimatta yleisvaikutelma on kevyempi kuin perintaisessä tattikeitossa ja vaikka jeera sekä korianteri uivatkin mukaan näihin syksyisen metsäisiin tunnelmiin, sopivasti lisättynä ja rakkaudella paahdettuna nämä kaverit kunnioittavat tattien omaa makua.

Lisäksi tarjosin Keisarin Levain - leipää, jota löysin viikolla Töölön torilta kahvia hakiessani. Jos meillä olisi ollut vieraita, olisin varmaan leipaissut jotain tuoretta, mutta näin omalla porukalla meillä syödään välillä aika kuivaakin leipää. Ja on oikeastaan hämmentävää, että leipä kesti niin hyvin kuivumista; ilmeisesti kunnon juuri mahdollistaa leivän syömisen paahdettuna vielä viikon lopulla vaikka ostin sen jo puolivälissä viikkoa. Olimme niin vaikuttuneita Keisarin Levain-leivästä, että V oikein googlesi että mikä tämä keisari oikein on ja selvisi, että yrityshän on vanha tuttu. Kyseessä on aiemmin Kakkukeisarin nimellä tominut leipomo joka brändäsi itsensä uudelleen jotta ihmiset tajuaisivat että heiltä saa myös erinoamisia leipiä ja hyvää kahvia kakkujen lisäksi. Lähin Keisari sijaitsee Kauniaisissa; olimmekin kuulleet huhuja kunnollisesta leipomista Kauniaisissa ja nyt kyun tämä kupletin juoni selvisi pitääkin suunnistaa sinne tässä jonain päivänä.

Mutta niin tai näin; jos löysitte jostain tatteja viikonloppuna, kokeilkaapa tätä. Ihan erinomainen soppa jonka jämät voisi varmaan käyttää myös sienipiirakan täytteeksi (kananmunien, kerman ja juustoraasteen kanssa tai sämpylätaikinan pohjaksi hävikistä herkuksi - periaatteella.

Modernimpi tattikeitto (ainakin neljälle)

öljyä ja voita paistamiseen

n. litra pilkottuja sekalaisia tatteja keittopohjaan
2-3 keskikokoista, napakkaa herkkutattia sattumiksi paistamista varten
1 iso tai 2 pientä sellerin vartta
1 pienehkö keltasipuli
1,5 tl jeeraa
1,5 tl korianteria
n. 7-8 dl kana- tai kasvislientä (+ tarvittaessa vettä)
n. 3-4 dl kermaa
n. 50g voimakasta koskenlaskija - tuorejuustoa (tai esimerkiksi vahvaa kermajuustoa raasteena, voi jättää myös pois)
timjamia
lehtipersiljaa
suolaa
pippuria

Pilko keittopohjaan tulevat sienet paloiksi ja laita ne erikseen. Pilko sattumiksi tulevat tatit sopiviksi suupaloiksi ja laita ne omaan kippoonsa.

Pilko sipuli ja selleri piehenköksi silpuksi ja laita ne kuullottumaan kattilaan öljytilkkaan.

Paahda kuivalla pannulla mausteita niin, että ne alkavat antaa tuoksua ja hieman poksua. Jauha mausteet ja lisää ne kuullotettujen sipulien ja sellerien sekaan. Lisää kanaliemi.

Laita kuumalle pannulle tilkka voita ja öljyä ja paista kuumassa rasvassa keittopohjaan tulevat sienet ja kaada ne keittokattilaan kanaliemen ja sipulien joukkoon.

Vinkki: Jos haluat, voit huuhtoa paistinpannun tilkalla valkkaria ja kaataa liemen sopan sekaan. En tehnyt niin tällä kertaa kun ei ollut sopivaa valkkarijämää, vaan käytin vesitilkkaa mutta loraus valkoviiniä ei pahenna keittoa. :)

Lisää muutama oksa timjamia (maun mukaan). Anna kiehua hiljalleen n. 20-30 min kunnes sienet, sipulit ja sellerit ovat pehmentyneet.

Paista sillä aikaa sattumiksi tulevat sienet. Se tehdään niin, että kuumennetaan pannu, laitetaan sille tilkka öljyä ja reipas rkl voita. Annetaan voin sulaa ja kun kiehumienn alkaa hiljentyä, lisätään sieniä pienissä (n. 2-3 erässä sienten määrästä riippuen) jotta sienet ruskettuvat nopsasti eivätkä ala kiehua. Jos sieniä laittaa liikaa kerrallaan, ne vain kylmettävät pannun, lötkistyvät eivätkä rusketu. Mausta tuoreella timjamilla, suolalla ja pippurilla, siirrä syrjään ja paista kaikki sienet samoin.

Kun keittopohja on kiehunut, ota pois timjamin oksat ja soseuta keitto sauvasekoittimella tai blenderillä. Lisää juusto ja kerma (tarvittaessa vettä), mausta suolalla ja pippurilla sekä tuoreella timjamilla sekä lehtipersiljasilpulla. Kun keitto on kuumaa, lisää sattumiksi tarkoitetut sienenpalaset keittoon ja tarjoa hyvän leivän kera.

Tein juuri äsken upeaa tattikeittoa ja vaikka kaikki varmaan jo ovat kyllästyneitä koko tattikeittoteemaan joka on uinut blogin etusivulla ~~jo aika~~ liian kauan, olen nyt syötyäni täysin vakuuttunut, että tämä vaan on kirjattava muistiin pikimmiten.

Muodikkaan lyhyt, n. 30 minuutin mittainen syntyhistoria tälle sopalle on tyypillisen kaoottinen. Olin jo laiskuksissani ja pienessä kiireessä tekemässä linssikeittoa kun muistin jääkaapissa makoilevat sienet. Ja siitä mielikuvasta olin hetipaikalla muuttamassa suuntaa 180 astetta ja tekemässä ihan perinteistä sienikeittoa. Ja sieniä ruskistellessa se älynväläys siinä tuli. Älysin nimittäin, että suurustamisen sijaan voisinkin laittaa keiton sekaan punaisia linssejä. En ollut lainkaan varma, mitä tuleman pitää mutta olen tosi iloinen että kokeilin. Keitosta tuli samalla tavalla mukavuusruokaa kuin hernekeitosta, mutta siinä on kuitenkin tatin syvyyttä jota selleri sekä lopuksi pinnalle lisätty punasipulisilppu tuovat.

Ihan erinomainen syyssoppa ja kauniimman näköinenkin kuin edellinen jeeralla ryyditetty ystävänsä. :) Suosittelen, olipa helppo ja hyvä soppa!

...ja pahoittelut kaikille ruokajournalismin opettajille, tätäkään kirjoitusta en nyt ehdi muokata yhtään tämän enempää, sillä lähden näiltä sijoiltani tapaamiseen kohti Helsinkiä ja koska luvassa on myös lähtökohtaisesti erinomainen illallinen kannattaa kurkata jos vaikka kuvia päivittyy instaan. :)

Tatti-linssikeittoa (neljälle)

n. 40-50g voita
5 dl silputtuja tatteja (esim. herkkutattia, voitattia ja kangastattia)
2 sellerin vartta
2 tl jeeraa
2,5 dl punaisia linssejä
1 kuutio kanalientä (tai kasvislientä jos teet puhtaasti kasvisversiona)
1/2 kuutiota kasvislientä
vettä
2-3 ison oksan verran rosmariinin lehtiä (voit kokeilla myös basilikaa, mutta rosmariinista tulee metsäisemmän makuinen)
mustaa pippuria myllystä
n. 1 dl kermaa (voi jättää poiskin)

lopuksi pinnalle
punasipulisilppua

Pilko sienet suupalankokoisiin paloihin. Laita isohkoon keittokattilaan voi ja anna sen sulaa. Lisää tattipalat voihin ja anna palojen ruskistua hieman välillä sekoitellen. Pilko sillä aikaa huuhdotut sellerinvarret ohuehkoiksi puolikuusiivuiksi. Lisää jeera ja sellerin varsisiivut ja anna kuullotttua vähän. Laita vedenkeittimeen kiehumaan vettä.

Huuhtaise linssit kylmällä vedellä ja lisää tattien sekaan. Kaada joukkoon kiehuvaa vettä ja lisää liemikuutiot. Minä laitoin vettä sellaisen reilun litran, ehkä 1,3. Voit laittaa ensin litran ja lisätä sitten kiehuvaa vettä, jos linssit imevät sitä liikaa.

Anna kiehua n. 15 min tai kunnes punaiset linssit alkavat olla täysin pehmeitä ja hajota. Mausta riipimällä rosmariinin lehdet puuvarsistaan, tilkalla kermaa ja mustalla pippurilla. Tilkan kermaa voi jättää poiskin, mutta pikkuloraus tekee keitosta kieltämättä kauniimman värisen.

Tarjoa hyvän leivän ja punasipulisilpun kanssa.

Sain jonkin aikaa sitten lehdistökutsun Gourmeeteatterin järjestämään murhaavaan illalliseen ja suurena Poirot - elokuvien fanina ilmoittauduin tietenkin näkemään ja kokemaan murhamysteeriä. Kiinnostustani ei ainakaan vähentänyt tieto, että ruokapuolesta illan aikana vastaisi Suomen parhaasta Bocuse d'Or - sijasta vastuussa oleva huippuluokan keittäjä Matti Jämsén.

Koko setti on ideana ihan loistava näin pikkujoulukauden kynnyksellä. Näytelmä on sopivan kepeällä otteella tehty, ruoka hyvää ja vaikka näytelmä on teltassa, telttaan on loihdittu uskomattoman tunnelmallinen ravintolasali joka henkii menneen ajan tunnelmaa. Lämmintäkin oli, vaikka etukäteen pelkäsin onko teltassa kylmä illalla. Ei ole, vaan ihan normaali teatterisalin lämpötila. Ainoa telttateatterin heikko puoli normiteatteriin verrattuna oli luonnollisesti kunnollisten saniteettitilojen puute. Mutta muuten ulkoapäin tavanomaisen näköisen juhlateltan sisään oli loihdittukin aivan todella yllättävä kokonaisuus.

Ruoka saapui pöytiin nopsaan, se oli hyvää ja ruuan määräkin oli passeli. Tosin runsaampiin menuihin tottuneelle setissä saattaisi olla pienen alkukeiton tai jälkkärijuuston mentävä soppi. Toisaalta, jos illalliselle tulee jostain alkudrinkin kautta tai illallisen päälle ohjelmassa on jatkoille siirtyminen, on todennäköisesti hyväkin ettei ruuasta pakkaudu vatsanpohjaan tukala ähky.

Vieraat ohjataan nauttimaan illallista lavan läheisyyteen katettuihin 5-8 hengen pyöreisiin pöytiin. Esityksen ja ruokien rytmittyessä mukavasti yhteen pöydässä pääsee pienessä porukassa aprikoimaan niin ruokaa kuin juonenkäänteitäkin. Minullakin kävi säkä, vaikken ollut mitenkään koordinoinut asiaa etukäteen ja istumajärjestykset oli päätetty järjestäjän toimesta, päädyin mukavasti ystäväni Merituulin viereen. Ja noh, arvaahan sen että me pölisime sitten ihan loputtomasti siitä ruuasta ja ihmettelimme kekseliäitä lamppuja, jotka olivat kovasti meidän molempien mieleen.

Ruoka oli luonnollisesti tosi hyvää, mutten tiedä kumpi lopulta teki suuremman vaikutuksen; ruoka vai tunnelma? Ne mustaan samettiiin verhoillut tuolit, ne katosta roikkuvat mielikuvitukselliset valaisimet pyöreiden pöytien päällä ja hilpeä puheensorina jotka ainakin itselleni antoivat sisään astuessa lupauksen Poirot'n ajan illallisravintolan tunnelmasta ja fiiliksestä olivat merkittävässä roolissa illan onnistumisessa.

Valaisimet sekä koko lavastuksen ja ravintolasalin visuaalisen ilmeen on suunnitellut Latvian kansallisteatterin lavastaja, Aigars Ozoliņš. Valaisimet on tehty käsityönä ja jokaisesta pöydästä tai pöydän päältä löytyy uniikki lamppu, joissa on yhdistelty hauskalla ja mieleenpainuvalla tavalla mm. erilaisia keittiöesineitä.

Ja vaikka sanoinkin että setti sopisi minusta hyvin firman pikkujouluun, syy ei ole hinnoittelussa. Juomat ja ruuat oli minusta hinnoiteltu varsin maltillisesti. Osa elämyksestä on kuitenkin myös siinä, että pöydässä tutustutaan toisiinsa ja mietitään kuka murhan teki ja miten (!).

Ruuan ja teatterin yhteenliitto oli minusta mutkattomalla ja rennolla tavalla hyvin onnistunut. Oli mukavaa, että kun ruoka oli tuotu, näytelmä ei juuri silloin vaatinut akuuttia huommiota vaan myös ruuasta pystyi nauttimaan rauhassa ja näytelmä jatkui juuri kun ruoka oli lautasilta kadonnut. Näytelmä on tyylilajiltaan komedian ja farssin välimaastossa, joten absurdeiltakaan tilanteilta ei vältytä juonen pulppuillessa orgaanisesti eteenpäin.

Menuja on syksyn aikana tarjolla kaksi; Jämsénin lisäksi ruokateatterin näyttämölle astuu marraskuun näytöksissä Michelintähtikokki Jouni Toivanen, toinen rohkeasti itsensä likoon laittava ja erilaisiin projekteihin innolla heittäytyvä kotimaisen ja villiruuan taituri. Jounin menun näet täältä; se on tietysti vähän erilainen kuin maistelemamme Matin menu, mutta sitä silmäillessä huomaa kyllä, että myös siinä on selvästi haettu näytelmää tukevaa draamallista kaarta. Yksi elämyksen hauskoja pohdinnan aiheita ainakin itselleni olikin, miten sofistikoituneesta ja Jämsénin näköisestä herkästä ja lyyrisestä alkuruuasta ja näytelmäasetelmasta päästiin toisessa näytöksessä sopivasti rouheaan pääruokaan. Kun lavalla tilanne kehkeytyi rujolla tavalla kiusalliseksi, lautasella katseen vangitsi yhtäläisesti rujon näköiseksi jätetty mutta todella herkullinen juuriselleri joka väistämättä assosioitui edessämme tapahtuneeseen murhaan. Kulinaristisesti hauska ja kekseliäs oli myös ylikypsä possu, joka oli napakkuudessaan mukavaa vaihtelua nyt jo niin moneen kertaan nähdylle nyhtöpossulle. Possu oli selvästi ylikypsää, mutta pinta oli paahtunut ja tekstuuri mukavan lohkeava, mikä toi vastapainoa lautasen pehmeille ja raikkaan hapokkaillekin elementeille. Oikein mukava annos.

Ja vaikken aiokaan pilata nyt näytelmän juonta teille, meitä kulinaaribloggaajia nauratti tavattomasti kun Merituuli supatti korvaani jotta Hermes Mansun näyttelijä näyttää ihan Pekka Terävältä. Tosiaankin! :) Siinä olisikin ollut aika kova vieraileva tähti!

Jälkiruuan tähtikombo oli hauska yhdistelmä puolukkaa ja maapähkinäcrumblea. Jollain tavalla annokseen kuuluva raikas puolukkamousse oli tosi retro ja toi mieleen lapsuuskodin äidin vispipuuroineen. Sen kanssa tarjottu jätskipallo oli pyöritetty maapähkinäjauheessa ja setti oli raikas, ilmeikäs, moderneista lisistä huolimatta hyvin suomalainen ja makeaa oli juuri sopivasti.

Näytelmä poukkoilee lavan ja salin välillä hieman yleisöäkin osallistaen, mutta pelko pois - tällaiset itseni kaltaiset hieman liiallisesta interaktiivisuudesta kiusaantuvat yksilöt eivät joudu kohtuuttoman suureen vaaraan näytelmän taholta. Jos ette ole vielä keksineet firman tai kaveriporukan pikkkujouluihin ohjelmaa, nopeimmat ja onnekkaimmat saattavat löytää paikan murhaavalta illalliselta, vaikka lippuja onkin ymmärtääkseni myyty jo paljon.

Matin menujen aikaan illallisteltta oli pystytetty rautatientorille, josta illallisen päätteeksi lähdimme Merituulin kanssa yhdelle ja vessaan Steam Hellsinkiin, joka teki tämmöiseen harvoin keskustassa käyvään espoolaismammaan suuren vaikutuksen. Ihana Steam Punk - henkinen ginibaari, oli kuin suunniteltu jatkumo hieman retrolle näytelmälle. Ja kyllä, tänne aion palata vielä uudelleen jonain kauniina päivänä.

Kiitokset vielä illallisesta koko Gourmee Teatterin väelle ja Matti Jämsénille jonka kokkauksia on aina ilo päästä maistamaan.

Murhaavan illallisen tarjosi Gourmee Teatteri.

Tässä on nyt pari mielestäni tosi onnistunutta, vähän vaivan pizzaa, jotka tein eräänä viikonloppuna sen kuuden euron pizzagaten jälkimainingeissa. Vaikken vielä Pekka Terävän pizzapohjaa tullut kokeilleeksi vaan menin ihan perinteisellä hiivataikinapohjalla, näissä päällisissä on monta meidän syksyn suosikkimakua. Ja mikä parasta pizzapohjan päälle levitetään kastikkeeksi vain happamahko creme fraiche, joten valmistusajasta leikkaantuu pois ainakin puoli tuntia kun ei tarvitse keittää tomaattikastiketta.

Butternutkurpitsan voi paahtaa pizzan päälle; kantarelli antaa kurpitsalle syvyyttä ja korianteri nostaa happoja punasipulin kanssa. Hyvä kombo.

En tiedä kummastako pizzasta tykkäsin enemmän; kantarelli-kurpitsapizzaan tuo ryhtiä vuohenmaitojuusto tai muu vahvempi kermajuustokannikka jonka löydät jääkaapistasi; meillä pizzoihin laitettiin vuohenmaitogoudajuuston jämä ja hieman (köh), kuivahtanutta comtea ja jotain random- kermajuustokannikoita. Kurpitsan-kanttarellin-korianterin ja salvian yhdistelmä on myös syksyn löytöjä; en tiedä mistä älysin sekoittaa maut alunperin mutta yhdistelmä toimii niin lisukkeena (paahdettujen kurpitsalohkojen ohessa), pastassa kuin pizzankin päällä.

Pinaattipizzan juju taas on pinaatin ja pippurituorejuuston yhdistelmässä. Olen sitä ennekin kehunut ja todennut, että vielä väsyneempänä päivänä voi tuunaa pippurituorejuustolla semmoisen Oetkerin pinaattipizzan ja yllättyä. Pahe, pahe, pahe - mutta toimiva sellainen. :)

Pinaatti-pippurituorejuustopizza on simppeli herkku, johon hapokas karviaishillo antaa melkein pahoilaisenhillomaisia piirteitä, mutta raikkaammin.

Nyt tein kombon alusta asti itse ja olihan se tosi hyvää. Vielä kun älysin hyödyntää jääkaappiin jostain jälkkäriprojektista jääneen itse keitetyn karviashillon jämän juustoa ja pinaatia raikastmaan. Juustona pippurituorejuustolla tarkoitan sitä samantyyppistä kuin kuopattu Mustapekkajuusto oli, tämä minun kaapistani löytynyt taisi olla tällä kertaa Pirkan brändäämää. Pizza saattoi olla omakustanteena alle kuusi euroa, mutta sen kanssa nautittiin vähän arvokkaampi viinipullo, piirun alle 15e maksava valkoinen Ranskasta; 'Les Prieurés'joka on ihana, tismalleen karviaishillon ja pippurisen pyöreän juuston kanssa natsaava kuulas syysviini. Suosittelen.

Pizzapohja meni näppituntumalla; kolmen desin vesimäärällä saa kahden ison uunipellipizzan verran taikinaa kun sekoittaa joukkoon suolaa, durumvehnäjauhoa, vähän kuivahiivaa ja lorauksen öljyä. Tällä kertaa silppusin mukaan ulkoruukusta vielä viimeisiä rosmariineja, muttei se pakollista ole.

Tee ensin pizzataikina, kuumenna uuni ja laita pelti tai pizzakivi uuniin kuumenemaan. Ja ne päälliset menivät näin.

Kurpitsa-kantarellipizza

n. 1/3 butternutkurpitsaa
2 tl korianterin siemeniä
voita
n. 4 kpl salvianlehtiä
1 rasiallinen kantarellia
3-4 dl juustokannikoista tehtyä raastetta, mielellään esim. vuohenmaitogoudaa
creme fraichea
1/2 punasipulia
halutessa kourallinen pekaanipähkinöitä
mustaa pippuria

Kuori kurpitsa kuorimaveitsellä (jos et jaksa, pese kurpitsa niin voit käyttää kuorenkin). Siivuta kurpitsa joko yleiskoneella, mandoliinilla tai veitsellä ohuiksi, esim. kolmion muotoisiksi siivuiksi. On tärkeää että siivut eivät ole paksuja, jotta kypsyvät nopeasti. n. 2-3 mm on sopiva paksuus.

Kuumenna paistinpannu ja paahda kuivalla pannulla korianteria kunnes mauste alkaa tuoksua. Kaada mortteliin ja jauha hieman.

Laita kuumalle pannulle nokare voita, anna sen kiehahtaa, laita pannuun salvian lehdet ja kun lehdet ovat hieman kurtistuneet, siirrä ne syrjään ja lisää pannuun kantarellit ennenkuin voi palaa. Paista kantarelleihin vähän pintoja, lisää joukkoon korianteri ja siirrä sivuun.

Levitä pizzapohjan päälle creme fraichea, sen päälle juustoraastetta ja sitten lado kurpitsasiivut juuston päälle. Mausta suolalla ja pippurilla ja levitä kurpitsan päälle kanttarellit.

Siivuta punasipuli ohuesti ja levittele siivut pizzan päälle, korista salvian lehdillä ja halutessa pekaaneilla. Paista uunissa kunnes reunat alkavat ruskettua ja juusto on sulaa ja kuplivaa, sekä kurpitsasiivut kypsiä.

Parhaat kaverit: karviaishillolla maustettu pinaatti-pippurituorejuustopizza ja ranskalaisten valkoinen bourgogne. Juuri sopiva happojen yhdistelmä #hävikistäherkuksi #allekuudeneuronpizza #pizza #viini #ylikympinviini #pinaatti #karviainen #punasipuli #lihatonlokakuu
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Oct 18, 2015 at 3:59am PDT

Pinaatti-mustapekkapizza

1 prk creme fraichea
n. 3 dl juustoraastetta
1 pala mustapekkaa tai vastaavaa pippurituorejuustoa
1 pss babypinaattia
1/2 punasipulia
mustaa pippuria
n. 0,8-1 dl karviaishilloa tai muuta hapokasta hilloa

Levitä creme fraiche pizzapohjan päälle. Levitä juustoraaste ja murusta mustapekkajuusto pizzan päälle tasaisesti.

Siivuta punsispuli ohueksi ja ripottele juuston päälle.

Ripottele huuhdpttu ja kuivattu pinaatti pizzan päälle, täplitä pizza hillopisaroilla ja työnnä uuniin.

Paista kunnes pohja on kypsää.

Olen tässä pohtinut, että eläinaktivistit tekivät taannoisen ylen MOT - ohjelman välityksellä suomalaiselle lihateollisuudelle palveluksen, jota keskusliikkeet tai MTK eivät olisi koskaan voineet rahalla ostaa. Se tapa, jolla karjatilalliset näkivät rakkaudella kasvattamiaan eläimiä kohdeltavan, sai hiljaisen ja tunnollisen ammatinharjoittajan mielen kuohahtamaan. Viime viikkoina on nähty ennennäkemätön eläintenpitäjien ja eläinten kanssa työskentelevien viranomaisten spontaanien puheenvuorojen tulva, joista paistaa läpi aito välittäminen, järkytys ja halu vaikuttaa siihen, miten eläimiä kohdellaan ketjun loppupäässä. Eikä näillä puheenvuoroilla olisi niin valtavaa kaikupohjaa, ellei eläinten hyvinvointia arvostettaisi niin paljon eläintenpitäjien taholta.

Olen päivätöideni ohessa oppinut, että Suomessa on valtava määrä täysin mallikelpoisia tiloja. Suomalaiset eläinten hyvinvoinnin säädökset ovat paljon, paljon tiukemmat kuin monessa muussa maassa ja eläinten hyvinvoinnista huolenpito on myös ihan taloudellinen välttämättömyys tukien ja tuottajapalkkioiden vuoksi. Suomalaiset ovat myös keskimäärin todella tunnollisia työtään kohtaan ja eläimiä pidetään tiloilla suurella rakkaudella. Lapsena muistan erään suuren sikalan palon; koko kyläyhteisö suri sortuneisiin rakenuksiin jääneitä eläimiä. Ja se ei ole muuttunut mihinkään; viimeksi tänä aamuna äiti kertoi, miten suuren tilan palon yhteydessä koko yhteisön auttamisen halu näkyi kaupallakin.

Olen joskus ihmetellyt ääneen eläintenpitäjille, miksi tällaisesta laadukkaasta ja upeasta asiasta ei ole enempää puhetta? Miksi karjatilalliset eivät kerro siitä välittämisestä, huolenpidosta ja korkeista standardeista joita he itsekin monin paikoin asettavat omalle työlleen. Kasvoja tilojen takana ei juuri ole kuin yhteisön sisällä. Lisäksi olen miettinyt miksi viranomainen ei nosta moitteettomia tiloja ja kerro yleisölle miten hyvin eläinten asiat Suomessa oikein ovat?

Syy on siinä, etä koska kaikki tekevät asiat hyvin, ei kukaan halua nostaa itseään teennäisesti toisen yläpuolelle ja sanoa että katsokaa kaikki kuinka hyvin meillä on! Sellainen ei vain kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Pikemminkin sellainen koetaan kiusallisena koska samaa isänmaatahan tässä viljellään ja toinen toistaan autetaan. Sellainen ei kuulu viranomaisellekaan, sillä viranomaisen näkökulmasta KAIKILLA pitääkin mennä hyvin.

Suoraan viranomaisen suusta kuulin yhdellä työkeikalla, että pääsääntöisesti kaikki tilat hoitavat asiansa mallikelpoisesti ja jos joskus jotain ilmenee, ylensä syynä on lähes poikkeuksetta inhimillinen katastrofi jossa voimat ovat yksinkertaisesti loppuneet. Jostain syystä tämä yllätti, vaikka tiedänkin että asiat ovat hyvin. Julkisuudessa on niin paljon puhetta epäkohdista ja niin vähän siitä hyvästä arjesta. Ei eläintenpitäjänä voi toimia ihminen, joka vihaa eläimiä. Kyllä karjatilan pitäminen on intohimoammatti. Mutta kodistaan on aika suuri kynnys lähteä julkaisemaan kuvia ja pelko ilkivallasta on suuri. Mutta ei ole myöskään keskusliikeen etu nostaa esiin yksittäisiä tähtiä vaan myydä massana kansalle turvallista ja tutkittua, säädösten mukaan tuotettua lihaa.

Niinpä kaikki se hyvyys piiloutuu eteeriseen hiljaisuuteen kuin laaksossa jossa usva vielä viipyilee luoman rantaniityllä. Sellaisessa ympäristössä jokainen ääni saa aikaan häiriön jota voisi verrata taaperon raivokohtaukseen hienossa ravintolassa tai kirkossa; keneltäkään se ei jää huomiotta ja reaktiot vaihtelevat oman kokemuspiirin mukaan.

Mutta tapa, millä eläimiä teurastamolla kohdeltiin sai aikaan liikettä. Olohuoneissa katsottiin televisiota järkyttyneinä. Seuraavana aamuna isäntä veti lakin päähänsä ja marssi teurastamolle sanomaan ettei tämä käy. Eläinlääkärienkin on nähty tulevan julkisuuteen kertomaan mielipiteitään. Maaseudulla on opittu pitämään yhtä, autamaan toista ja hoitamaan asiat pitämättä niistä suurempaa elämää.

Mutta nyt luottamusta ketjuun on huojutettu tavalla, jota eläintenpitäjät eivät voi hyväksyä. He käyttävät kaiken aikansa, työuransa niihin eläimiin. Eläimet asuvat heillä kotona. Työ ja koti on yhtä. Navetan ovi käy aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Niitä eläimiä hoidetaan 7 päivää viikossa ja varalla ollaan koko ajan.

Muistan varmaan loppuelämäni, kun menin kerran viattomasti kysymään luomusikatilalliselta onko heillä juottopossua. Ajatus porsaan tappamisesta ennen täyden iän saavuttamista oli eläintenpitäjälle niin ennenkuulumattoman epäeettinen että hän vertasi sitä minulle puhelimessa lapsen tappamiseen. Kyllä siinä huoleton kulinaristi sai sellaisenkin läksytyksen elämän arvosta etten olisi koskaan kuvitellut eläimiä ruuaksi kasvattavan ihmisen ajattelevan niin. Toisaalta myös hyvin konkreettisesti tajusin, mitä steriilisti kaupasta ostettavat tuotenimikkeet meille tekevät. Eläimistä etääntyminen vähentää ruuan arvostusta. On hyvä kysymys pitääkö kaikkea olla edes saatavilla.

Eläinten tappaminen ja syöminen ruuaksi ei ole triviaali asia. Minusta on ihan erinomaisen hienoa, että eläintenpitäjät ovat sisuuntuneet ja lähteneet vaatimaan eläimille parempaa. Vihdoinkin kuuluu se suuren maaseudulta tulevan, eläimiä rakkaudella hoitavan ammattikunnan ääni, jota olen tähän keskusteluun kaivannut. Jos siitä hyvästä, mikä meillä on ei puhuta, sitä ei ymmärretä myöskään arvostaa vaan juostaan sen halvimman lihapalan perässä.

Kaiken yltäkyläisyyden keskellä lihan arvostuksen nousu on meille kaikille varsin terveellinen asia. Minua ainakin ilahduttaa että noilla järkyttävillä kuvilla oli nyt nähdyn kaltainen lopputulos. Muitakin ääniä on kaivattu mediaan ja mikä olisikaan parempaa kuin nähdä tuottajien itse nousevan sanomaan että näin ei eläimiä saa kohdella, eläinten hyvinvointi on eettisen karjatalouden perusta.

Kun minä olen istunut siellä ruokajournalismin luennolla, keittiössämme on kokenut renessanssin eräänlainen laadukkaampien einesten esiinmarssi. Suomeksi; kun mieheni on kiireessä kurvannut tarhan pihaan, poiminut lapsen kiidättääkseen hänet muskariin ja matkalla pysähtynyt kauppaan haalimaan jotain, minkä saa pöytään puolessa tunnissa on kaupan hyllyistä lähtenyt mukaan kamaa mitä en ehkä itse olisi tullut huomanneeksi.

V on mm. bongannut koskenlaskija cheddardippiä joka on kotimainen vastine nachojen tai tortillalettujen kanssa syötäville texmex-juustokastikkeille. V oli tavaillut kaupassa tuoteselostetta ja havainnut että E-koodilista on "vain" viiden koodin mittainen ja että tuotteessa on kumminkin ihan 50% cheddaria. Ihan hyvänmakuistakin se oli, vaikka en mikään suuri juustokastikkeiden ystävä olekaan. Niin ja paljon parempaa minusta kuin muut maistamani juustodipit. Erityisen hyvää siitä tulee, kun dippiin sekoittaa vaikkapa vähän srirachaa tai muuta mieluisaa tulisoosia - esimerkksi sitä pirkan chipotlekastiketta.

Paistovalmis naudanlihapihvi on kätevä kun ei halua edes ajatella kokkaamista.

Toinen hyvä löytö on ollut Pirkan routkarjan hampurilaispihvit. Niin hyvä, että tein tänään jääkaappiin yli jääneistä kahdesta pihvistä meille lounashampparit. Nämä hampurilaiset syntyivät kierrätyskeittiön henkeen; meillä oli eilen iso joukko sukulaisia illallisella ja minulla oli jääkaapissa ylijääneitä kurpitsalohkoja ja jogurtti-srirachakastiketta (ohje täällä).

Juuston voi laittaa käännetyn pihvin päälle, lorauttaa pannuun hieman vettä ja sitten kansi päälle. Juusto sulaa nopeasti.

Niinpä lätkäisin niitä lämpenemään pannulle pihvien kanssa ja sainkin aikaan hyvän ja suht raikkaan hampurilaisen. V oli myös vinkannut Jamie Oliverin ohjeista bongatun vinkin, että jos haluaa sulattaa juuston nopeasti hampurilaispihvin päälle, niin kannattaa lisätä juusto pihvin kääntämisen jälkeen pannuun, lorauttaa pari rkl vettä pannulle ja peittää sitten pannu kannella tai kulholla jolloin juusto sulaa ihanasti ja tehokkaasti pihvin päälle.

Minulla oli tällä kertaa porkkanacheddaria, joka on hauska, vähän hedelmäisempi juusto, mutta mikä tahansa muukkin juusto käy. V oli löytänyt jotain valmiiksi siivutettua cheddaria kaupasta, minä taas olen ihanstunut Ahvenanmaan Meijeriliikkeen mastdam - juustoon ja V:n isä Kari kehui heidän cheddariaan. Paljon uusia ja hyvänmakuisia juustojakin on siis viimeaikoina bongattu.

Vain briossisäpylöitä V ei ollut vielä löytänyt valmiina, mistä häntä vähän kiusasinkin ;) Mutta, ihan hyvin menin näinkin. Eli tässä se tulee; arkinen kurpitsahamppari.

Kurpitsahampurilainen (voit tehdä kaiken itse tei ostaa kaupasta puolivalmiita, neljälle)

öljyloraus

Kurpitsalohkoja (joko valmiiksi paistettuja tai raakoja)
kanelia

punasipulia

2 pkt paistovalmiita rotukarjan hampurilaispihvejä
hampurilaissämpylöitä 4 kpl
4 hyvänkokoista siivua cheddaria

kastike;
2,5 dl turkkilaista jogurttia
0,5-1 tl srirachaa (maun mukaan)
ripaus suolaa

(ketsuppia)

Kuumenna pannu ja lorauta sille öljyä. Jos käytät raakaa kurpitsaa, leikkaa siivut suht ohuiksi ja mausta kurpitsasiivut kevyesti kanelilla. Laita sitten siivut pannuun paistumaan ennen pihvejä. Käännä kun ovat ruskettuneet toiselta puoleltaan ja ruskista myös toinen sivu. Siivuta punasipuli ohuelti.

Laita sitten pihvit pannuun ja anna ruskistua toiselta puolelta. Käännä pihvi, anna ruskettua hetken. Jos käytät kypsiä kurpitsalohkoja, voit lisätä ne lämpenemään tässä vaiheessa. Lisää sitten pihvin päälle juustosiivu. Lorauta pannuun hieman vettä ja peitä metallikulholla tai kannella.

Sekoita keskenään jogurtti sriracha ja suola. Maista ja lisää tarvittaessa chilikastiketta. Paahda hampurilaissämpylät leivänpaahtimessa tai pannulla.

Kun juusto on sulaa kokoa burgeri.

Lisää alimmalle sämpylälle ketsuppia jos tykkäät semmoisesta tai vapaavalintaista chiliketchuppia. Lisää sitten kurpitsalohkot, vähän jogurttikastiketta, pihvi ja punasipulia. Halutessa vielä lisää jogurttikastiketta. Nauti heti.

Vinkki: kurpitsalohkojen sijaan voisit hyvin käyttää bataattilohkoja ja tarjota lisukkeena vikka nachoja ja sitä chipotlekastikkeella maustettua koskenlaskijadippiä...

Tähän MOT:n jälkimainingeissa nostamaani tuottajateemaan sopii minusta jatkoksi pieni välipuhe Herrakunnan Lampaasta, joka on eilen julkaistussa White guidessa noteeratun Ravintola Nokan VIP - tuottaja. Pääsin nimittäin mukaan lokakuussa järjestettyyn VIP - tuottajatilaisuuteen Nokkaan ja opin että Suomessa on tiloja, jotka monin tavoin ylittävät ne eläinten hyvinvoinnin määräykset joita viranomaiset asettavat.

Herrakunnan Lammas on yksi niistä Suomalaisista lihatiloista, jotka tekevät työtään juuri eläinten hyvinvoinnin ehdoilla. Pieni perheyritys toimii Perttelissä kasvattaen siellä lampaiden lisäksi kyyttöä ja laidunpossua eli sikaa joka kasvaa aina sään salliessa sikalan sijaan niityllä maata kuopien. Tilalla ei ole lainkaan maidontuotantoa, mikä mahdollistaa sen, että eläimet kasvavat ns. emolehmälaumoissa ja juovat ihan oikeasti emänsä maitoa. Ja tarkasti ottaen ihan kaiken emän tuottaman maidon.

Tuo maitoasia oli minusta yllättävää; olin ajatellut että kaikki tilat siirtävät vasikat ja pikkulampaat omiin kasvatuskarsinoihinsa jotta maidosta saatavat lisätulot voidan hyödyntää tilalla. Herrakunnassa näin ei kuitenkaan tehdä ja siksi lihasta on tietysti saatava vähän kovempi hinta. Mutta emäntä ja isäntä tuumailivat että pyrkivät kuitenkin maltilliseen hinnoitteluun ja pitävät hinnan sellaisena, että voivat itse kuvitella ostavansa tuottamaansa lihaa.

Tila oli jo ennen iltaa minulle tuttu Silläsipulin Merituulin puheista. Merituulikin oli puhunut että ihan heidän lähellään on tila, jolla on tosi hyvä meininki, mutta tyypilliseen hajamieliseen tapaani olin jo unohtanut tilan nimen ja muutamaan kertaan huokaillut V:lle mökkimatkalla että mikähän se tila tässä matkan varrella oli, josta Merituuli puhui ja voisikohan sieltä hakea joskus lihaa mukaan mökille... Mutta itse asiassa todennäköisesti paras paikka ostaa Herrakunnan lampaan lihaa olisikin Leppävaaran Reko; joka toinen viikko Leppävaarassa järjestettävä tuottajatori.

Nokassa Herrakunnan lihoista oli loihdittu vaikka mitä herkullista. Tässä superherkullinen klassikko; tartaria.

"Miksi me ei tiedetä tästä?!" kysyi V kun kerroin kotona että tiesitkö, että Leppävaarassa on siinä Laurea - ammattikorkeakoulun vieressä joka toinen torstai tuottajatori.

No, Reko ei ole ihan se kaipaamani kauppahalli - tavara pitää tilata etukäteen; useimmilla tuottajilla ei ole mukanaan suurta varastoa; jotain saattaa löytää ihan vaan kävelemällä paikalle mutta vaatii:

a) harrastuneisuutta selvittää milloin Rekojakelu on (seuraava Reko Espoossa huomenna, 19.11 torstaina, illalla klo 18-18:30 ennen joulua myös 3.12 ja 17.12)
b) intoa löytää Facebookista suljettu ryhmä, jossa on tietoa mitkä tuottajat osallistuvat Rekoon tällä kertaa ja mitä tuotteita on saatavilla
c) tehdä tilaus etukäteen jotta saa mitä haluaa.
d) olla paikalla siellä klo 18-18:30 välisenä aikana noutamassa tilaustaan

Mutta vielä ehtii tällekin viikolle mukaan ja onhan tuokin nyt parempi kuin ei mitään! Puoli tuntia on kyllä suht lyhyt aika ainakin tämmöiselle hypistelijälle kuin minä, mutta siitä huolimatta menemällä vaan paikalle oppii paljon siitä mitä ensi kerralla haluaa laittaa tilaukseen. Aika hyvin se on pysynyt piilossa tuo Reko - mutta koitanpa nyt pitää tässä vähän elämää asiasta ja innostaa kaikkia mukaan.

Vaikka kaikki tarjottu ruoka Nokassa oli jälleen ihan erinomaista, pari helmeä jäi kyllä ihan erityisesti mieleen. Ari Ruoho, Nokan keittiömestari antoi maistaa Gobbas Gårdin kylmäpuristettua rypsiöljyä. Vaikka olenkin (myös kylmäpuristettuja) rypsiöljyjä maistanut, en ole koskaan ennen saanut semmoista maistettavaksi; se on upean herkän makuista ja tuoksuu vähän hunajakukalle. Näemmä Gobbasin tuotteita löytyisi Vantaan Jumbon Prismasta, pitänee mennä katsomaan jos kävisi säkä ja sieltä löytyisi tuota öljyä. Salaisuus piilee Arin mukaan valmistustavassa, öljy on puristettava todella hellävaraisesti jotta siitä ei tule kitkerää vaan herkkä maku pääsee oikeuksiinsa.

Toinen juttu oli tapa, millä Ari valmisti Herrakunnan Lampaan kasvattaman vasikan sisäpaistia. Siitä tehtiin sashimityyliin herkullista alkupalaa; liha leikattiin pötköksi joka ruskistettiin vain nopeasti pannulla. Sitten sisältä raa-aksi jätetyn lihan annettiin levätä jonka jälkeen se leikattiin ohuiksi siivuiksi lautaselle. Ohessa tarjottiin vitello tonnato ja sashimisetin kanssa leikitellen kurkkua, mätiä ja vähän vaaleaa kalaakin (olisiko ollu kylmäsavustettua haukea?). Hieno yhdistelmä.

Vink vink firmat, nokka järjestää kokkauskursseja - olen joskus kauan, kauan sitten käynyt moisella pikkujouluohjelmana ja oli hieno kokemus.

Meille tarjotut ruuat vaatisivat melkein kokonaan oman juttunsa... Tässä jälkiruokatyylinäyte. Omenakakkua ja tilpehöörejä.

Tässä nyt lyhyt reportaasi näistä itselleni mieleen jääneistä kohokohdista. Paikalla oli myös maaseudun tulevaisuus, jonka jutun voit lukea täältä sekä muutamia bloggaajia. Valitettavasti en löytänyt postauksia ainakaan äkkiseltään, mutta voin linkittää tähän jos joku bongaa. :)

Onnittelut White Guide - sijoituksesta ja kiitokset illasta Nokalle ja Herrakunnan lampaan porukoille! Oli mielenkiintoista päästä tapaamaan teitä ja kuulemaan ajatuksia eläinten kasvattamisesta tällä tavalla.

Illan tarjosi ravintola Nokka.

Mieheni, monikossa, löysivät ne epätavallisesta paikasta. Se oli kylmä ja tuulinen päivä kun kolusin männynleppärouskujen vakiopaikkoja liukkailla kallioilla. Pienimmälle vedenrajassa oli liian kylmä; itsekin oli pakko vetää huppu pään suojaksi. Niinpä miehet kolusivat porukalla sieniä sisempää, puiden suojissa. Männiköstä kuuluvat äänet sekoittuivat vaikeasti tulkittaviksi kiljahduksiksi joista ei tiennyt korvissa viheltävän, suolanmakuisen ilman läpi, kävikö jotain kamalaa vai kamalan ihanaa ihanaa. Hangon suunnasta kallioihin paiskautuvat aallot muuttuivat veden voimasta katoaviksi utupilviksi ja kallioilla oli muutamia kangasrouskuja lukuunottoamatta tyhjää.

Osa on syötyjä, osa tuottaa riemunkiljahduksia yleisössä #männynleppärousku #sienestys #mushroom #finland #hardtofind #delicious #seasonal #autumn #foraging
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Oct 10, 2015 at 12:33am PDT

"Äiti! Äiti!" kuului mäntyjen seasta kun pikkumies tuli jälleen kerran tarkastamaan missä se mamma luuraa. "Tule katsomaan mitä me isin kanssa löydettiin!"

V seisoi kaivonkannen vieressä itsekin hieman epäuskoisen näköisenä: "En tiedä onko ne kaikki syötyjä, mutta tuosta kosteikosta löytyi noita aika paljon. Eikös ne ole männynleppärouskuja?"

"No jopas, tosi paljon! Hieno löytö murut, en olisi itse älynnyt katsoa tuolta."

Männynleppärouskussa on ihan omanlaisensa, melkein lihaisa maku. Sen tekstuuri on kovempi ja kolmen tähden ruokasienenä joka ei vaadi edes mitään esikäsittelyä se taipuu melkein mihin vaan, piirakasta nuudeliwokin tai pastan kautta keittoon. Ainoa harmi sienessä on, että sitä löytää näin puhtaana vain harvoin.

Mutta nyt kun löytyi, en mitenkään halunnut ottaa riskiä, että sienet jäisivät käyttämättä jääkaappiin tai pakkaseen. Googlasin inspistä myös kaappien tyhjennys mielessäni ja löysin Jamien misopohjaisen sienikeiton ohjeen, joka tuntui heti oikealta valinnalta. Siinä on käytetty liemenä misoa perinteisen hotpotin tyyliin ja yhdistetty ruokaisuudeksi keittoon riisiä, vihanneksia ja pariakin erisorttista sientä.

Vaikka idea on sama, jouduin soveltamaan aika rajusti ja olin jo ihan sitä mieltä että en ota edes kuvia kun ei ole misotahnaa, retiisejä, enokitakeja ja muita juttuja. Mutta kun maistoin keittoa käänsin kelkkani. Samasta syystä reseptistäkin tulee nyt vähän suurpiirteinen, koska en enää muista ihan tarkkoja määriä kun kokkasin maistelemalla.

Mutta suosittelen kokeilemaan oman version sesongin sienistä misolla tai ilman ja etenkin jos löydätte tällaisen aarteen. Liemipohjainen vihanneskeitto sopii männynleppärouskulle tosi hyvin. Keitosta tuli kertakaikkisen ihanaa; ruokaisaa koska paahdoin siihen mallaspossun kylkisiivuja uunissa ja keitin liemeen mukaan mustia linssejä. Raikasta, koska laitoin mukaan tuoreita vihanneksia; fenkolia ja noita lehtikaali-ruusukaalihybrideitä joita olen kaupasta bongannut mukaan syksyn aikana useammankin kerran. Niin ja tietysti lämmittävää sinä tuulisena syyspäivänä saaristossa.

Vaikka käytin liemeen vähän suolaksi soijaa, keitto on silti hyvin eurooppalaishenkinen ja lopulta aineet löytyvät varmaan jokaisen lähikaupasta ja -metsästä. Kasviksiksi voi laittaa hyvin monipuolisesti kaikenlaista, fenkoli tuo kyllä mukavaa raikkautta soppaan. Sieniksi voisi kokeilla myös vaikka lumen altakin löytyviä suppiksia. Jos nyt jotain tästä jutusta on muistettavaa, niin hyvästä ideasta on moneksi.

Männynleppärouskuja ja siankylkeä liemessä (n. neljälle)

1 pkt n. 300-400g siankylkisiivuja
öljyä aurinkokuivattu tomaatti - purkista (tai oliiviöljyä)
2-3 kynttä valkosipulia
reilu puolilitraa mutta kuitenkin alle litra männynleppärouskuja
2 pientä porkkanaa
2 pienehköä fenkolia tai yksi isompin.
1 sipuli
3 dl ruusukaalia, lehtikaalia tai niitä pieniä ruusulehtikaalihybrideitä
2 dl mustia tai ruskeita linssejä (beluga tai du puy)
n. 1 litra kana-tai kasvislientä
n.3 rkl soijaa
yrttejä; mäkimeiramia, lehtipersiljaa

suolaa
pippuria

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen ja lado kylkisiivut levyesti öljytylle pellille. Ripota päälle suolaa ja pippuria (jos haluat, voit käyttää muitakin mausteita). Laita valkosipulin kynnet pellille kuorineen. Laita uuniin paahtumaan.

Kun possu paahtuu uunissa, perkaa sienet ja lohko ne isohkoiksi paloiksi. Älä silppua liian pieneksi, jotta sienien mehukkuus säilyy.

Kuori ja pilko porkkanat sopiviksi suupalatikuiksi ja leikkaa fenkolit siivuiksi poistaen samalla kanta. Huuhtaise ruusukaalit tai lehtikaalit ja poista kuivimmat ja kovimmat palat kannasta/lehtiruodista. Jos käytät ruusukaalia, revi lehdet irti, laita syrjään ja lisää irtonaiset lehdet keittoon ihan lopuksi.

Lorauta kasariin tai kattilaan hieman öljyä. Paahda fenkoleita hetki öljyssä jotta ne saavat kaunista väriä leikkuupintaan. Siirrä syrjään. Tee sama sienille; paista niitä muutamassa erässä hieman jotta saavat vähän väriä. Laita taas syrjään.

Siivuta sipuli, laita taas kasariin öljyä ja kuullota sipulia hieman öljyssä. En muista laitoinko mukaan pari aurinkokuivattua tomaattiakin silputtuna, mielestäni en mutta voin olla väärässä. Tässä voi toimia oman maun mukaan. Lisää sitten porkkanat, pari yrtin oksaa, liemi ja huuhdotut beluga - linssit. Rouhaise mukaan vähän pippuria.

Anna linssien kiehua n.10 min, tarkista niiden kypsyys (pitäisivät olla vielä vähän kovia) ja lisää keittoon kiehumaan fenkolit. Lisää sitten keittoon kevyesti paistetut sienet, possusiivut, murskaa pehmenneiden valkosipulin kynsien sisustaa haluttu määrä (maista keittoa!) ja loraus soijaa suolaksi. Keitä vielä toinen n. 8-10 min. Keittoaika riippuu käyttämistäsi linsseistä.

Kun linssit ovat kypsiä, tarkasta nesteen määrä ja lisää vettä tarvittaessa. Maista keittoa ja lisää suolaa ja pippuria tarvittaessa.

Lopuksi lisätään kaalit, annetaan kiehua minuutti-pari ja tarkastetaan maku. Koristellaan lehtipersiljasilpulla ja lorauksella hyvää oliiviöljyä.

Se oli eräs Jazzintäyteinen, lämpimän ja aurinkoisen päivän ilta Farmors Cafessa viime kesänä kun jonotimme V:n kanssa ranskiksia Cafen ulkokeittiöllä.

Farmors Cafessa oli tarjolla omalla rosmariinisuolalla maustettuja ranskiksia pikkusyötäväksi illan mittaan.

Ei sillä, että kumpikaan meistä olisi perunoita enää tarvinnut, mutta omien ranskalaisten perunoiden ja rosmariinisuolan tarjoaminen Jazziltamissa sormisyötäviksi nyt vaan oli minusta ihan loistoidea.

Savujuustolla maustetut polentaranskikset ovat tosi addiktoivia. Setin kruunaa savuisa tomaattinen kastike.

Ranskisten tekeminen itse on ollut pinnalla jo jonkin aikaa tämän "kotitekoisen roskaruuan" teeman merkeissä. Itse en ole puuhaan ryhtynyt, mutta Farmors Cafén omat, tulikuumat ranskalaiset ja itsetehty rosmariinisuola olivat aivan tajuttoman hyviä. Niinpä olin aika helppo maali Ottolenghin kirjan polentaranskiksille, kun ne silmiini sattuivat.

Idea on simppeli; pikapolennasta ja savuisesta juustosta valetaan polentalevy, jonka annetaan jämähtää ja viilentyä. Sitten levy leikataan pötköiksi, pötköt pyöräytetään vehnäjauhossa ja uppopaistetaan ihanan rapsakkapintaisiksi ja syntisen herkullisiksi pötkylöiksi.

Näitä tekee helposti enemmänkin, mutta tietysti mitä enemmän pötkylöitä on, sitä kauemmin niissä menee paistaa. Mutta tosi simppeliä ja ihan ihanan talvinen vaihtoehto niille ranskiksille.

Meillä syötiin tänään myöhäiseksi lounaaksi noita polentaranskiksia ja tarjosin niiden kanssa itsetehtyä, savuisaa Big Al's KC saucea ja lisukkeeksi piemonten paprikoita.

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan vaikka bileiden sormisyötäviksi: sisus on ihanan pehmeää ja juustoisaa, pinta rapeaa ja lisukkeeksi voi tehdä monenmoisia dippejä. V sanoi, että näissä on jotain aika meksikolaisen oloista tuoksussa; varmasti siis myös joku raikas, itse tehty salsa tai guacamole menisi näiden kanssa kuin väärä raha. Plenty More - kirjassa Ottolenghi tarjoaa näiden kanssa myös tomaattikastikkeen, jossa tomaatit ensin poltetaan pinnastaan ihan mustaksi. Mutta, hätätilassa ketsuppikin käy! :)

Addiktiivisia pötkylöitä.

Savuisat polentaranskikset (n. neljälle)

375 ml kuumaa kasvislientä (tai 2/3 kasvisliemikuutiosta ja vettä)
60g pikapolentaa
20g voita
60g savuisaa juustoa esim. applewood cheddaria (n. 2 dl karkeana raasteena)
1/2 tl suolaa
pippuria
vehnäjauhoa jauhottamiseen
öljyä paistamiseen

Salsaa, ketsuppia tai KC kastiketta tarjoiluun

Laita suorakaiteen muotoisen, pienehkön (n. 20 cm x20 cm ) vuuan pohjalle tuorekelmua.

Kiehauta kasvisliemi ja sekoita polenta kasvisliemeen koko ajan sekoittaen. Keitä hiljaisella tulella 5-7 min tai kunnes polenta saostuu. Sekoita mukaan voi, suola ja raastettu juusto. Mausta pippurilla.

Kaada polenta-juustoseos kelmutettuun vuokaan ja anna jäähtyä täysin jääkaapissa väh. 30 min. Leikkaa pötkylöiksi ja jauhota pötkylät huolellisesti.

Kuumenna pari kupillista öljyä kattilassa n. 160-180 asteeseen ja uppopaista sitten polentapötkylöitä muutama kerrallaan kauniin ruskeiksi. Nosta valumaan talouspaperin päälle.

Paista pienissä erissä jottei öljy jäähdy liikaa kun laitat polentaa öljyyn.

Tarjoa heti hapokkaan kastikkeen kanssa.

Tämä rikas ja jouluinen leikkokakku (tai kuivakakku muualla kuin pohojammaalla) on saanut inspiraationsa Starbucksin klassikkoleivonnaisesta Cranberry Bliss barista. Kuorrutettu kakkusiivu on erinomainen kahvin tai teen kaveri ja ohje toimii niin pähkinöillä kuin ilmankin. Ja koska kaikki aineet vain sekoitetaan yhteen nuolijalla, kakku on vaivaton ja helppo. Joulun alla sekään ei varmaan haittaa? :)

Tomusokeri on leipojan lumi. Näitä kuvia katsellessa jäin miettimään, että kuusenhavut sopisivat tämän kakun kanssa pöytäkoristeeksi tosi hyvin.

Kehittelin reseptin ruokajournalismiluentojen reseptiikan kotitehtävänä. Koska tarkoitus oli tuottaa julkaisuvalmis resepti lähdin kehittelyyn jostain taatusti herkullisesta herkusta josta halusin tehdä a) sekoita-kaikki-kulhossa - yksinkertaisen kakkureseptin jonka voi leipaista kaikilta löytyvään perinteiseen kakkuvuokaan b) valita aineet niin että kuka tahansa Suomessa löytää ne olennaisin osin ja c) että kakku olisi niin romanttisen jouluinen, että se sopii näihin joulunalusajan juhliin.

Päätin harjoitella lyhyen ingressin tekoa juttuun ja huomasin, että lyhyt juonto ei selvästi ole mun juttu. Siitä tuli palautetta ;) Niinpä puran kakun teille tässä blogissa nyt tyylilleni uskollisesti, vuolaasti selittäen! Mutta itse resepti sai kiitosta Glorian R&V reseptiguruilta mistä olen varsin otettu. Harvoin sitä bloggaaja pääsee tuollaista palautetta saamaan ja kun se oli vielä hyvää... :)

Ja joo, vähän mä stressasinkin ja tein kakusta kolme versiota kehitellessäni; kuorrutuksen kanssa ja ilman inkivääriä, kuorrutuksen kanssa ja ilman pähkinöitä (ja jauhetulla inkiväärillä) sekä kerran vielä ilman kuorrutusta mutta lisäsin taikinaan hillottua inkivääriä. Lopussa kiitos seisoo; tuloksena on minusta tosi jouluisa, rikas mutta samalla oman luonteen omaava juhlava leikkokakku, jota kyllä kelpaisi tarjota kahvin kanssa. Valkosuklaa tuo makeutta, pekaanit pähkinäisyyttä ja karpaloilla on rusinoita ja taatelia raikkaampi olemus. Koko komeus vielä kuorrutetaan paitsi ihanan näköisellä, myös herkullisen makuisella tuorejuustokuorrutteella joka koristellaan valkosuklaaraidoilla ja craisinseilla.

Testaillessani huomasin että kakku toimii myös ilman pähkinöitä ja kuorrutteetta, mutta minusta se on kuitenkin parhaimmillaan kuten sen kirjaan tähän alle: kaikilla herkuilla.

Alkuperäinen cranberry bliss bar on myös täynnä sattumia ja siksi pohja on melkein pähkinäisen murentuva. Jos kakkua ei kuorruta, se kannattaa kostuttaa rommi-sokerivedellä (tai vaikka sillä karamellisoitujen inkiväärien säilöntäsiirapilla + rommilla) ja antaa tekeytyä kelmun alla vähintään yön yli. Porkkanakakuistakin tutusta kuorrutteesta imeytyy kakkuun myös vielä hieman lisäkosteutta. Hapan tuorejuusto sitruunan kanssa antaa kakulle lisää luonnetta. Kuorrutteeseen laitoin ihan amerikkalaisen paljon tomusokeria, mutta jos se tökkii voit kokeilla lisätä myös sitruunan kuorta tai vähentää vähän sokerin määrää. Tällöin kuorrutteesta tulee raikkaampi ja vielä hieman hapokkaampi.

Karpalojauhe antaa kakulle jäkiruokamaista ulkoasua.

Lisäksi vielä koostettuna "pro-vinkit" kakun tekoon:

Kakku toimii myös ilman pähkinöitä, jos olet allerginen niille.
Jos haluat, voit myös kokeilla pähkinöiden tilalla manteleita jotka ovat klassinen yhdistelmä karpalon ja valkosuklaan kanssa.
Stem ginger, eli hillottu inkiväärin juuri (esim. Opies) on pehmeämmän makuista kuin kuivattu ja sokeroitu hillottu inkivääri joka voi olla jopa lähes polttavan tulista. Jauhettukaan inkivääri ei oikein maistunut kakkutaikinasta läpi, joten suosittelen hillotun, siirappiin säilötyn inkiväärin käyttöä.
Kakkutaikina ei nouse ihan niin paljon kuin luulisi; siksi ei haittaa vaikka kakkuvuoka tulee lähes 3/4 täyteen taikinasta paistoon mennessä. Normaalisti täytän kakuvuuan n. puolilleen. Tämä ei kuitenkaan tullut kertaakaan yli vaikka mietin vuokaa täyttäessäni että kuinkahan käy.
Voitele vuoka huolellisesti, jäähdytä vuoka ja jauhota vasta sitten, niin saat ohuemman jauhokerroksen ja vähemmän jauhopaakkuja valmiin kakun pintaan. Kuumassa keittiössä rasva sulaa ja sulaan voihin tarttuun ihan hirveä määrä jauhoa joka ei näytä kivalta kakun pinnalla. Jos kuorrutat kakun, sillä ei ole nin väliä koska kuorrute peittää... :)
Creme fraichea kannattaa käyttää kerman seassa, tulee parempaa kuin pelkällä kermalla.
Voit rouhia itse valkosuklaan veitsellä tai käyttää valmiita valkosuklaahippuja. Älä kuitenkaan rouhi valkosuklaata ihan hienoksi jauhoksi, niin että siitä jää kakkutaikinaan kunnolla sattumia. Ehkä n. 1/3 sokeripalaa on hyvä rouhekoko.
Kun kuorrutteen jättää vähän pehmeämmäksi, sen saa taiteiltua kakun pintaan. Valumia voi vielä muotoilla vedessä kastetulla lusikalla, jolloin pintaan ei jää huippuja.
Käytin koristeluun Ocean Spray - crasinseja, jotka ovat granaattiomenamehussa kyllästettyjä, suuria, mehukkaita ja herkullisia karpaloita. Varsin näyttävän näköisiä ja herkullisia kyllä kakun sisälläkin. Itse kakkuun käytin niitä vaan kerran ja muuten jotain random-sesonkikarpaloa jota löytyi kaupasta myös 300g pusseissa. Jos karpalot ovat päässeet kuivahtamaan ihan hirveän kuiviksi, niitä kannattaa vähän liottaa etukäteen. Kuivahtaneet karpalot imevät kakun helposti kuivaksi, ero on ihan merkittävä. Jos karpalosi eivät siis ole mehukkaita harkitse niiden liottamista muutaman tunnin etukäteen tai kakun jälkikostuttamista ennen kuorrutusta.
Valkosuklaaraitoihin käytin apuna sellaista suklaapursotinta, mutta ne voi myös tehdä lusikalla. Silloin suosittelen, että sulatat vähän isomman määrän suklaata niin raitoja on helpompi tehdä ja jos suklaa tuntuu sulanakin kamalan jämäkältä ja hankalasti käsiteltävältä, sekoita siihen pikkuisen kaakaovoita tai max. 1 rkl luraus mautonta öljyä.
Tomusokerilla saat kakkuun lopuksi lisää lumisuutta ja jauhettu, kuivattu karpalokin toimii kivasti koristeena...

Karpalounelma eli Cranberry Bliss bar kotoisana joulukakkuna (isoon 2l vuokaan)

1 ½ dl vettä
300g karpaloita (2 pss)
2,5 dl sokeria
200g voita
1 tl (aitoa) vaniljasokeria tai 1/3 tl vaniljahippuja

2 munaa

2,5 dl pekaanipähkinöitä
100g valkosuklaata rouhittuna (tai valmiita valkosuklaahippuja.)
n. 1 dl hillottua inkivääriä hienonnettuna (n. 10-12 hillottua palaa)

n. 4 ½ dl (eli 330g) hienorakenteisempia kakkuvehnäjauhoja
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 ½ dl kermaa tai kerma-hapankermaseosta (2 osaa kermaa ja 1 osa smetanaa tai creme fraichea)
n. 1/4tl suolaa ("hippunen")

1.Kiehauta karpalot ja vesi kattilassa, lisää mukaan sokeri, voi ja vaniljasokeri tai vaniljahiput. Pienennä lämpöä ja sekoita matalalla lämmöllä kunnes voi ja sokeri sulavat tasaiseksi seokseen. Sirrä kattila sitten syrjään jäähtymään. Laita uuni kuumenemaan 180 C asteeseen.

2.Voitele ja jauhota täysikokoinen n. 2 l kakkuvuoka.

3.Kun karpalo-voiseos on viilentynyt sekoita munat seoksen joukkoon.

4.Rouhi pekaaneita veitsellä leikkuulaudan päällä pienemmäksi ennen sekoittamista taikinaan. Rouhi myös valkosuklaa veitsellä hipuiksi. Hienonna hillottu inkivääri. Sekoita kaikki sattumat viilenneeseen taikinaseokseen.

5.Sekoita keskenään jauhot, sooda, leivinjauhe ja suola.

6.Lisää sitten taikinaan puolet jauhoista ja sekoita.

7.Lisää kerma-creme fraiche seos ja loput jauhot. Sekoita juuri tasaiseksi mutta älä vaivaa.

8.Jaa taikina jauhotettuun kakkuvuokaan tasaisesti ja kypsennä uunissa keskitasolla n. 50 -60 min tai kunnes puutikku tulee kakusta ulos puhtaana.

9.Anna kakun jäähtyä täysin ennen kuorruttamista.

Vinkki: Voit kokeilla kuorrutteen (ja kakunkin) maustamiseen myös pientä määrää appelsiinin kuorta sitruunan sijaan.

Kuorrutus

200g täysrasvaista tuorejuustoa (esim. philadelphia)
7 dl tomusokeria
n. ½ luomusitruunan mehu
n. 50-100g valkosuklaata (riippuu paljonko raitoja haluat)
kuivattuja karpaloita koristeluun

1.Sekoita vatkaimella tuorejuusto ja tomusokeri. Lisää sitruunan mehua vähän kerrallaan vain juuri sen verran, että massasta tulee hieman levittyvämpää, mutta silti pysyvää.

2.Levitä kuorrute lusikalla jäähtyneen kakun harjalta sivuille valuttaen.

3.Sulata pieni määrä valkosuklaata vesihauteessa ja raidoita kuorrute valkosuklaalla

4.Lopuksi koristele kakku karpaloilla ja nosta kylmään jotta kuorrute asettuu. Ennen tarjoilua voit vielä ripotella asettuneen kuorrutteen pintaan tomusokeria.

Hyvin epätyypillisesti tänään vain instagram-kännykuva. Miksi? No siksi, että tein eilen arkiruokaa, enkä oikeastaan halunnut yhtään blogata mutta sitten siitä tulikin hirmuhyvää. Ja jotenkin henkilökohtaisella tasolla tämmöinen raikas, makea ja mehevä pasta iski juuri tähän kaamosmasennukseen sopivan aurikoisena. Raikkautta lisätäkseen voi tähän päälle ripauttaa vielä vähän sitruunaakin jos tykkää, mutta meillä kyllä mentiin vaan suolalla ja pippurilla. Jotenkin se sitruuna tuntui minusta vähän liian perinteiseltä.

Ostin merikrottia tarjouksesta - ei se silti halpaa ole reilun kolmenkympin kilohintaan, mutta joskus voi vähän herkutella erilaisella kalalla. Merikrotti on rakenteeltaan mielenkiintoinen kala; kun sen onnistuu paistamaan juuri oikein, se on melkein kuin kampasimpukkaa söisi. Yhtäkään ruotoa ei ole ja Cittarin kalamyyjä rohkaisi poistamaan suuresta fileestä sen selkäruodon ennen paistamista. Näin siksi, että se iso "luumainen" ruoto varaa ihan hirmuisesti lämpöä ja kala paistuu epätasaisesti.

Kahdesta suuresta siivusta söi meillä hyvin neljä; pienimmältä jopa vähän jäi, vaikka onkin kalahimoinen herkkujenrakastaja.

Tämän pastan juju on makeaksi paahdettu keltainen paprika, lehtipersilja ja kevätsipuli, joista pyöräytettiin herkullinen pasta. Pastaksi valitsin mustavalkoista nauhapastaa jota ostin joskus stockalta; kaikki mustekalalla värjätty nauhapasta sopisi tähän hyvin, tai miksipä ei sitruunainenkin pasta. Hätätilassa tavallinen spaghetti on aina hyvä. :)

Merikrotin paistamisessa ei ole kuin pari jujua; minusta pähkinäisen paahteinen garam masala sopii sen lähes simpukkaiseen makuun hienosti ja kalaa ei saa liiaksi liikutella pannussa paiston aikana. Laita pannuun vaan öljyä, kuumenna ihan kuumaksi ja sitten paista molemmin puolin antaen kalan rauhassa paistua toiselta ja sitten toiselta puolelta. Käytin teräspannua, mutta tefloni tms non-stick käy hyvin myös. Etenkin teräspannussa on tärkeää ettet liikuta kalaa liiaksi, jotta pinta paistuessaan ja ruskistuessaan irtoaa pannusta.

Paahtuneet paprikat voi halutessaan kuoria, mutta en vaivautunut vaan kippasin vaan paprikat pastojen kanssa tarjoiluastiaan maustumaan. Pasta saa makunsa paitsi tuoreista yrteistä myös paahtuneen paprikan mehuista ja kalanpaistopannun deglaze - viinistä, joka kaadetaan kalojen paiston jälkeen myös pastalle. "Kyllä se vaan osaa", tuumasi V syötyään. Tulkitsin, että vaimo sai kotoisasti kiitosta, mikä ei sekään ole yliarvostettua kaamoksen keskellä. :)

Rohkeasti kokeilemaan vaan - onnistuu arkenakin. Meillä juotiin tämän kanssa Livon Friulanoa ja mietittiin Venetsiaa, Italiaa, hummereita, joulua ja Espoota joulupukkeineen. Vaikeita valintoja...

Merikrottia, pastaa ja paprikaa (4:lle)

kolme-neljä keltaista paprikaa
öljyä
2 isoa siivua merikrottia
1-2 tl garam masalaa
kuivattua timjamia
pastaa neljälle (esim. taligatellea lasken yleensä 3 myttyä per aikuinen ja 1-2 lapselle, kalan määrästä riippuen tässä riittää vähempikin esim. 2 myttyä)
1 shalottisipuli
2 valkosipulin kynttä
1 rkl suolattuja kapriksia
lasi valkoviiniä
2 kevätsipulia
nippu lehtipersiljaa
suolaa
pippuria
(sitruunan kuorta ja mehua)

Aloita vääntämällä uuni päälle 200 C ja kiertoilmalle (tai 225 jos uunissasi ei ole kiertoilmaa).

Halkaise paprikat, kaavi siemenet pois, huuhtele ja pilko kukin paprikanpuolikas 2-3 osaan koosta riippuen. Asenna paprikat nahkapinta ylöspäin pellille, pirskota päälle öljyä ja työnnä kuumaan uuniin n. 30 min tai kunnes pinta alkaa muuttua ruskeatäpläiseksi.

Kun paprikat paahtuvat laita kattilaan vesi kiehumaan ja kun se kiehuu lisää sinne reilu teelusikallinen suolaa.

Poista merikrotista keskiluu ja leikkaa kala 4 pihviksi. Minulla oli suuria fileitä, kysy kalamestarilta neuvoa määrän suhteen ja huomioi kalan paksuus paistossa.

Hiero kalafileeseen garan masalaa, timjamia ja suolaa sekä pippuria. Silppua kevätsipuli, lehtipersilja kulhoon ja lurauta sekaan vähän oliiviöljyä. Voit säästää osan persiljaa koristeluun.

Kun paprikat alkavat saada ensimmäisiä laikkuja väriä, laita pasta kiehumaan ohjeen mukaan. Voit ottaa uunin kiertoilman pois jos pelottaa että paprikat palavat. Voit vielä jättää paprikan uuniin.

Kuumenna pannu, lorauta siihen öljyä ja paista merikrottia antaen sen olla paikallaan ensin toiselta puolelta ja sitten käännä kala. Kolmisen minuuttia per puoli pitäisi riittää siihen, että kala saa jo vähän kauniisti väriä ja irtoaa lastalla päättäväisesti käännettäessä suht helposti. Minä paistoin kaksi pihviä kerrallaan ja siirsin kaksi sivuun odottamaan siksi aikaa kunm paistoin jälkimmäiset kaksi.

Mittaa kalan sisälämpö ja tilanne on hyvä jos ollaan nyt n. 40 asteen paremmalla puolella.

Laita pannuun sitten silputtu shalotti ja valkosipuli sekä suolakaprikset (en huuhtonut suolaa pois mutta voit myös lisätä suolaa erikseen). Kuullota hetki, lisää kalapalat vielä pannuun kaada perään valkoviini ja peitä kannella. Kala höyryttyy loppuun parissa-kolmessa minuutissa.

Kaada kypsästä pastasta vesi pois, sekoita tarjoilukulhossa kuuma pasta ja yrtti-öljyseos sekä paprikat uunista mahdollisine paistoliemineen ja öljyineen. Mausta pippurilla.

Asettele sitten kalapalat pastan päälle, kiehauta tarvittaessa hieman pannulla olevaa viiniä kasaan ja kaada se sitten kapriksineen kaikkineen pastan päälle. Ripsauta tarvittaesa vielä hieman suolaa ja pippuria annoksen päälle, koristele lehtipersiljalla ja halutessa sitruunalla (kuorta ja mehua).

Tarjoa hyvän valkoviinin kanssa.

Lantun sinappiseen ja sokerien makeuttamaan maanläheiseen makuun sopii ihan järjesttömän hyvin syvyyttä tuova savu. Empiiristen kokeiden perusteella ja tarkemmin nimeten, tammisavu. Lisäksi tietysti vähän paahtunutta paistopintaa, tummanmakeaa siirappia ja maustepippuria jota laajasti yleistäen kaikki suomalaiset rakastavat. Kaikki, paitsi meidän isä. Joten lantun sesonkiviikon kunniaksi toistaiseksi (ehkä, lanttu suolakuoressakin oli tosi kova!) paras tekemäni lantturesepti; savustettu lanttu.

Ravintola Aito on mainio pikkurvintola: lammasta, savulanttua ja jumalaista mintulla maustettua punaviinikastiketta.

Söin savustettua, makeantahmeaksi siirapin kanssa maustettua lanttua ravintola Aito:ssa kun olimme siellä viettämässä firman pikkujoulua. Rakkaus oli välitön ja tuumasin että ja tätähän mä teen kotona kun isäntä savustaa jotain kuollutta eläintä. Ja tiedoksenne, tätä ei kyllä saa tehtyä millään savuöljyllä, vaan ihan oikea savustin on pop. Olen nyt laittanut tätä pariin otteeseen Siinä se tulee samalla low and slow maustuen ja pehmentyen n. 120 asteessa ja tammisavussa sellaisen pari tuntia.

Yhden kerran lanttu jäi liian kauaksi ja oli ihan musta ja kutistunut. Pari tuntia low and slow riittää.

Lanttua ei tarvitse seisottaa savussa mitenkään loputtoman kauan; pari tuntia riittänee, mutta riippuu tietysti lantun koosta. Isommalla lantulla kestää pidempään kuin pienellä. Lanttu saa olla kypsää, mutta koska sitä paistellaan vielä lisää pannussa, sitä ei kannata päästää niin ylikypsäksi että se hajoaa muusiksi.

Itsenäisyyspäivänä syötiin poroa rosmariinivoilla, suppishilloa, savulanttua ja palsternakkamuusia.

Meillä lanttua syötiin taas itsenäisyyspäivän juhlavammalla lounaalla poron ulkofileen, edellisenä päivänä poimituista suppilovahveroista tehdyn hillokkeen ja palsternakkapyreen kanssa. Lisäksi oli vielä pihlajanmarjahyytelöä, mutta puolukkasurvos tai joku muu marjainen hillo olisi käynyt myös erinomaisesti.

Kunassa lantussa näkyy myös jeeraa, jota laitoin mukaan joskus, mutta parempaa ilman sitä, pelkällä maustepippurilla.

Juhlajuomana tarjosin syksyn yhtä suosikkipunkkua Hewitsonin Le Secateuria, jossa on hieman kuivatun rypäleen syvyyttä mutta etenkin uudempi nyt alkoissa oleva vuosikerta ei ole ihan niin sokerinen ja siitä löytyy ryhtiä myös riistalle, mutta se vaatii ruualta hieman makeutta jota lantuissa oli kyllä.

Nyt lanttu on paahdettu kokonaisena, mutta ensi kerralla ajattelin laittaa lanttupalat kuutioina lihan alle nappaamaan kaikki tippuvat herkut... :)

Tämä oli niin herkullista että teen tätä varmasti joulunaikaan. Toistaiseksi olen kypsentänyt kokonaista lanttua lihan vierellä, mutta tulipa mieleen että etenkin jos savustamme jotain sianpalaa ei-vegeruokailijajoukolle niin koitan laittaa valmiiksi pilkotun lantun mausteineen sian alle, samaan tapaan kuin ne nyhtösian kanssa tehdyt pavut joita on tehty n kertaa. Voin vaan kuvitella, miten hyvää niistä tulee.... :)

Lanttua tammisavussa (n. 6:lle lisukkeena)

1-2 lanttua
tammipuun paloja (savustukseen)

loraus öljyä tai kimpale voita
n. 1 dl siirappia
3-4 rkl balsamicoetikkaa (punaista)
3 rkl fariinisokeria

Maustepippuria
suolaa

(yrttiä halutessa koristeluun, esim. mäkimeiramia)
Laita lanttu kuorineen savustimeen (120 astetta) ja anna paistua tammisavussa n. pari tuntia, kunnes lanttu alkaa olla napakan kypsä, mutta ei vielä täysin pehmeää.

Voit tehdä lantun etukäteen ja kun ruuan tarjoiluun on reilu puolisen tuntia, kuori lanttu, pilko se kuutioiksi ja paista kuumalla pannulla lanttuihin ruskeita pintoja.

Lisää sitten siirappi, etikka ja fariinisokeri pannuun ja kiehuta paloja käännellen, kunnes sokeri on sulaa ja siirappiseos alkaa saostua jälleen tahmaiseksi ja tarttuvaksi.

Mausta sitten maustepippurilla ja suolalla, tarkista maku ja halutessa koristele tarjolle tuorein yrtein.

Itsenäisyyspäiväksi ostin siis poron ulkofilettä ja muistin jostain kaukaisesta hotelli Helkan bloggaajatapahtumasta, että siellä tarjottiin poroa joka kypsennettiin ensi sous videssä ja sitten kylvetettiin voissa. Niinpä totesin että tämän mä osaan ja käskytin V:tä googlaamaan poron ulkofileelle sopivaa sisälämpöä netistä.

No, ulkomailla varmaan vähemmän poroa syödään joten ihan suoraa referenssiä ei ollut. Niinpä päädyimme saksanhirven sisälämpötaulukoihin ja arvoimme niiden sekä tuon linkkaamani helkapostauksen avulla porollemme tavoitelämmöksi 55 C ja 2h.

En tiedä kuinka monella on tällainen tasalämpöhaude kotona kuin meillä, mutta tässä nyt pari vinkkiä poron laittamiseen sellaisessa vempeleessä, jos se kotoa löytyy.

Kun tällaista arvolihaa kypsyttää, vaaditut kylvetysajat ovat huomattavan paljon lyhyempiä kuin jänteikkäällä lihalla jota on ehkä sosu videssä tullut tehtyä meillä kaikista eniten. Lisäksi, kun poron ulkofile ei ole tarjouksessakaan missään määrin halpaa, kannattaa sen esillepanoonkin vähän panostaa.

Helkasta muistin, että kätevä kikka fileen muotoiluun on kääriä se elmukelmuun annospaloina. Näin kapea, lättänä file saa hauskan melkein makkaramaisen pyöreän muodon ja siitä tulee myös tasapaksumpi.

Fileen voisi kylvettää suoraan elmukelmussakin, mutten luottanut siihen, että sain kelmun päihin tehdyistä solmuista tarpeeksi tiiviit ja vakumoimme fileet vielä vesivahinkojen välttämiseksi.

Fileet maustettiin kevyesti yrttisellä, laadukkaalla suolalla ja mustapippurilla ennen kelmutusta. Jos et kelmuta vaan käytät pelkkää vakumipussia, kannattaa fileiden kanssa pussiin sujauttaa kimpale voita ja muutamia kelmuun kietaistuja yrttejä. Leikkaa kelmun päät ja pistele kelmuun muutama reikä, jotta rasva ja lihasnesteet pääsevät kiertämään yrttien läpi kypsennyksen aikana ja liha pääsee maustumaan.

Lopuksi liha ruskistetaan nopeasti kauttaaltaan kuumalla pannulla ja pannuun lisätään voita jolla fileet lopuksi valellaan. Lisäsin voin sekaan vielä rosmariinia ja kootessani jokaisen annoksen lautaselle valelimme vielä katkaistun fileen voilla. Voi lisätään pannuun vasta kun ruskistus on käytännössä tehy, jotta se ei palaisi vaan saisi hiemna väriä muuttuen pähkinäisen makuiseksi. Sitä jäin vielä miettimään, että meikäläisen voi viilensi pannua sulaessaan aika tavalla - ehkäpä voinkin olisi voinut sulattaa valmiiksi toisessa pannussa ja kipata sitten hieman kullanväriseksi muuttuneen voin fileiden päälle.

Niin tai näin, hienosäätöä ja olimme kaikki supertyytyväisiä poron kypsyyteen ja makuun. Aika jees että kaupasta saa tällaistakin herkkua.

Poron ulkofilettä tasalämpöhauteessa (sous vide)

2 ulkofilettä (riitti kuuteen pienehköön annospalaan)
yrttisuolaa
mustaa pippuria
öljyä
voita

Lisäksi tarvitaan:
tuorekelmua
tasalämpöhaude (tai suuri kattila, lämpömittareita ja viitseliäisyyttä)

Laita tasalämpöhaude 55 asteeseen. Leikkaa file kolmeen palaan ja mausta suolalla ja pippurilla.

Kääri file tiukasti kelmuun ja solmi kelmun päät. Toista kaikille paloille. Halutessa vakumoi kaikki kelmulihapötköt pussiin. (meillä kaksi 3 kpl pussia)

Kypsennä kelmupötköjä 55 asteessa 2h.

Kun haluat tarjota ruuan, kuumenna pannu ja lorauta siihen hieman öljyä. Ruskista nopeasti pötköjä kauttaaltaan (kannattanee ruskistaa muutama kerralla) ja kun ne ovat ruskistuneet, valele pötköjä voilla ja siirrä ne tarjoiluastialle. Nakkaa voihin vielä rosmariinia ja ellei se ole jo muuttunut hennon vaaleanruskeaksi, hämmennä voita kunnes se on hieman ruskeaa.

Leikkaa lihapötkö tarjolle ja valele rosmariinivoilla.

Sisareni kuulosti puhelimen toisessa päässä siltä, kuin olisi juuri mennyt läpi katosta ja olisi lähestymässä parhaillaan venuksen kiertorataa. En totuuden nimissä ollut vielä edes miettinyt loppuun asti mitä niistä ostamistani kahdesta fasaanista olisi tulossa kun kerroin linnuista sisarelleni. Eikä minulle oikein jäänyt edes vaihtoehtoja kun puhelimen toisesta päästä kuului kiljunnan seasta erotettavina sanoina "oliivit", "Montagliari" ja "fagiano alle olive"!

Ensin fasaaneille annetaan hieman kylkiin väriä öljy-pancettaseoksessa paistaen.

Voi ihkudaa Mimmua. Hän todella, todella tykkää fasaanista ja oliiveista. :) Olipa hyvä että se tuli sieltä kuin apteekin hyllyltä. Olin kyllä jo päättänyt etukäteen että tänä vuonna fasaani haudutetaan ylikypsäksi, mutta pyörittelin päässäni jotain confit - tyyppisiä oliiviöljyssä haudutteluja. Jostain syystä tuo Montagliarissa niin monta kertaa syöty Mimmun ja anoppini Riitan suorikkiruoka ei tullut heti mieleeni.

Fasaania ja oliivia on upean syvänmakuinen fasaaniruoka jossa on selkeän rustiikkiset maut. Oliivi tuo annokseen luonnetta ja ryhtiä, voi ja pancetta paahteisuutta ja pähkinäisyyttä, rosmariini upeantuoksuista yrttisyyttä tai rustiikkista metsäisyyttä jos niin haluat sanoa. Vaikka tähän tulee makeutta viinistä, happo kuitenkin kantaa ja paahtuneen linnun aromi nousee esiin upeasti. Ruoka on hyvin, hyvin italialaisen selkeä ja sen voi tarjota yhtälailla pastan, salaatin ja polennan kuin paistetun pinaatinkin kanssa. Pastalla jatkettuna padallisesta lintua syö iso joukko.

Käänsin fasaanit padassa puolivälissä ympäri, jotta molemmat kyljet maustuvat ja hautuvat padassa olevassa liemessä.

Olen ihan varma, ettei Bruna hyväksyisi käyttämääni voimäärää perinteisen Chiantilaiseksi, mutta italian keittiöklassikossa the Silver Spoonissa oliivien ja fasaanien seuraan voita kyllä meni.

Kun linnuissa on vähän väriä molemmin puolin (vähän enemmänkin saa paistaa kuin kuvassa) ne täplitetään voilla, lurautetaan pannuun makeaa viiniä ja hups vaan uuuniin kannen alla)

Ohje ei ole nyt ihan suoraan kirjasta mutta luulen päässeeni suhteellisen lähelle Brunan fasaanireseptiä. Ohjeessa mainittua Marsalaa minulla ei ollut, eikä paljon muutakaan makeaa viiniä. Koska oli perjantai, kilautin V:lle että kun tulee toista kävisi Alkon kautta ostamassa Marsalaa. Ruoka piti kuitenkin saada tekeytymään joten laitoin sitten pataan valkoviiniä. No, Alkossa ei ollut marsalaa vaan madeiraa. Lopulta siis korvattuani marsalan valkoviinillä ja tilkalla Madeiraa jouduin lopulta lisäämään ruokalusikallisen sokeria, jotta lopputuloksesta ei tullut liian hapokas. Laitan määrät nyt niinkuin tein, mutta voit minusta hyvin joko käyttää pelkkää marsalaa (vähennä määrää vähän silloin, maista loppuvaheessa ja lisää vettä/marsalaa jos tarvitsee) tai valkkari-marsalasekoitetta.

Purkki oliiveita per lintu. Pienet Nicoise - oliivit ovat tosi hyviä, mutta kalamatakin käy kunhan on kivellinen.

Oliiveita pitää käyttää tässä ohjeessa Paljon. Pienet, kivelliset ja vahvan makuiset ovat varmaan niitä, mitä Bruna käyttää, mutta minulla oli kaapissa Kalamata- oliiveita. Ihan hyvin onnistui niilläkin, mutta varo ihmeessä niitä kamalia mustaksivärjättyjä kivettömiä kumioliiveita jotka maistuvat ei-millekään. Panosta laatuun oliivien kanssa, tämä ruoka ja suht harvoin löydettävä fasaani ansaitsee sen. Vaikka kivi poistetaan, oliivin maku on kiven kanssa kestänyt säilönnän raikkaana ja hyvänä paljon paremmin kuin kivettömässä oliivissa.

Tarjosin fasaanin paahdetun butternutkurpitsa-polentapuuron kanssa joka oli hyvää mutta ohjetta ei ole, sori. :)
Vinkki: käytä butternutpyreeseen reippaasti kermaa, sekoita joukkoon polenta ja lisää voita lopuksi.

Tästä tuli aidosti varmaan paras fasaanisetti minkä olen koskaan saanut aikaan. Ja mikä tärkeintä, koko illallisjoukko oli yhtä mieltä siitä, että ruoka maistui autenttisen Italialaiselle. Ja vaikkemme nyt sitten tänä jouluna harkinnasta huolimatta sinne Chiantiin lähdekään, niin fiilistelimme niissä tunnelmissa oliivien ja fasaanin ympärillä. Mennään sitten vähän myöhemmin kun I on isompi. Nyt Joulupukin vetovoima oli juuri niin suuri kun voit kuvitella vähän päälle nelivuotiaan osalta olevan. :)

Ai niin, kymmenen pisteen vihje: jos tätä ruokaa jostain syystä jäisi padan pohjalle, niin siitä liemineen tulee taivaallinen pastakastike pappardellelle seuraavan päivän pikaruuaksi. Montagliarissa setin oheen on yleensä tilattu paistettua pinaattia ja patate al forno, eli upeita, syntisenhyviä ja tulikuumia lohkoperunoita.

Käytä myös rosmariinia avokätisesti; kolme suurta, puuvartista 20-30 cm oksaa ei ollut liikaa.

Ruuan kanssa tarjottiin aikuisten laseihinalle 10e alkolöytöä Münzberg Spätburgunder Trockenia joka on tosi, tosi kiva saksalainen, melkein Uuden Seelannin Pinot Noirit mieleen tuova persoonallinen viini. Jotta viinistä saa parhaan irti, se pitää tarjota hieman viilennettynä, semmoisena kellarilämmössä olevana. Vaikka siinä on luonnetta, se on silti modernin heleä ja kepeä. Olemme kovin ihastuneet siihen erilaisten jollain selkeällä idealla valmistettujen lintujen kanssa (esim. bbq kalkkuna, savuankka tai ankanrinta ja villikirsikkahillo ja nyt tietysti fasaanit ja oliivit). Oikein esittelykelpoinen viini joka kävisi erinomaisesti vaikka joulupöytään kalkkunan kaveriksi.

Fasaania ja oliivia (kahdesta fasaanista syö lisukkeiden kanssa kuutisen henkeä runsaan illallisen)

loraus oliiviöljyä
n. 100g voita
2 pkt hyvää pancettaa eli yhteensä n. 12 pientä, ohutta siivua
3 shalottisipulia
3 suurta oksaa rosmariinia (+ vähän koristeluun)
tupsu timjamia (ei pakollista)
2 prk kivellisiä kalamata - oliiveita tai muita mustia kivellisiä oliiveita (ei värjättyjä vaan ihan aitoja ruskeanmustia)
n. 2,5 dl valkoviiniä (niin, että paistoastian pohja peittyy n. 1 cm kerroksella nestettä laakea astia vie enemmän viiniä)
(n. 12 cl) lasillinen Marsalaa
1-1,5 rkl kookossokeria (tai demererasokeria)
suolaa
pippuria

Laita uuni kuumenemaan 180 asteeseen. Valuta oliivit ja poista niistä kivet.

Laita padan pohjalle loraus öljyä, pieni nokare voita ja pilkottu pancetta. Kuullota pancettaa hieman, nosta kovalle lämmölle ja ruskista fasaania ensin toiselta kyljeltä ja sitten toiselta.

Kuori lintujen ruskistuessa shalotit, halkaise ne ja laita lohkottuna pataan. Lisää sitten rosmariinin oksia fasaanien alle ja päälle. Mausta linnut suolalla ja pippurilla.

Täplitä linnut joka puolelta voinokareilla timjamilla jos käytät sitä sekä kivettömillä oliiveilla.

Lisää pataan viini ja ruokalusikallinen sokeria ja sulje kansi. Jätä uuniin n. 2,5h mutta tarista tilanne paiston puolivälissä ja käännä linnut toiselle kyljelleen ja nostele oliiveja lintujen päälle.

Kun ruoka on valmista lihan pitäisi olla täysin luulta putoavaa. Maista ja lisää tarvittaessa lisää sokeria ja/tai marsalaa. Jos lisäät viiniä tai padassa on muuten liikaa nestettä voit redusoida vielä lientä hetken liedellä. Valele lintua silloin liemellä redusoinnin ajan.

Huom. Voit tarjota linnut sellaisenaan tai nyppiä luut irti; pienten lasten tapauksessa luiden poisto on suositeltavaa koska fasaanissa on paljon pienenpieniä, neulanteräviä luita.

Siitä huolimatta että suppishillo on jo "vanha juttu" en ollut vielä kokeillut sitä. En ennen taannoista itsenäisyyspäivän aattoa, jolloin vein ulkoilumielessä pesueeni ja siareni metsään tutkimaan meikäläisen sieniapajia. Ja jos nyt on jotain sanottavaa sisarestani, niin hän tuntuu olevan sienikuiskaaja. Tiedättehän, sellainen joka vaan haistaa sienet ja päätyy parhaille ja ihan uusille apajille hänelle uppo-oudossa metsässäkin. Siinä ajassa kun meikäläiset poimivat ehkä yhden eväspussillisen per pari neiti keräsi kolme yksin.

Omnomnom #joulukuu #sieni #suppilovahvero #itsenäisyyspäivä
A photo posted by Nelle & Mimmu (@siskotkokkaa) on Dec 5, 2015 at 2:54am PST

Jos jollain nyt on vielä suppiksia poimittuna eikä tiedä mitä niistä tekisi, niin kannattaa kokeilla hillosäilöntää; sienen maku oi hyvä, mutta sipuli ja mausteet taittoivat sen mukavan jouluiseksi. Sopii hyvin juustojen ja lihan kaveriksi niiden marjahillojen sijaan. Ohjetta kurkistelin Marttojen sivuilta ja muuten teinkin kuten käskettiin, mutta itsevarmasti kuin mikä menin ja muutin veden viiniksi ja sipulin punasipuliksi. Suomeksi sanottuna meillä oli edelliseltä illalta juomatta jäänyt kuoharipullon jämä ja tilkka bourbonia, jotka kaadoin hillon pohjaksi veden sijaan. Punasipulia latoin, koska väri.

Kannattaa kokeilla, hyvää tuli!

Suppilovahverohillo (kolme-neljä pienehköä purkillista)

n. 2 l tuoreita suppilovahveroita
2 isohkoa punasipulia siivuina

Liemi:
2 dl kuoharia, valkkaria tai vettä
1 1/2 dl punaista balsamicoteikkaa
1 kuivattu tai 3 tuoretta laakerinlehtä (maku vahvistuu kuivatessa)
5 neilikkaa
5 maustepippuria
vajaa 1 tl suolaa

1 1/2 dl hillosokeria

Laita kaikki muut aineet paitsi sokeri kattilaan ja kiehuta hiljalleen kuplien 20 min.

Lisää sitten sokeri ja kiehuta vielä 10 min. Purkita desinfioituihin purkkeihin.

Vinkki: minusta helpoin tapa desinfioida purkit on huuhtaista ne, kääräistä kosteina sanomalehteen ja laittaa 100 asteiseen uuniin n. tunniksi. Kannet voi huuhdella kirkkaalla viinalla joka tappaa pöpöt. Sitten vaan kuumaan purkkiin kuuma hillo suoran kattilasta ja kansi kiinni. Toimii hyvin.

Minulle ravintolassa käyminen on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma. Tietysti menen ravintolaan välillä myös yllätettäväksi, hemmoteltavaksi ja toisinaan myös vain hyvin ruokittavaksi mutta täydellinen ravintolakäynti sisältää varmaan vähäsen näistä kaikista asioista; lopullinen paikan valinta ja ennakko-odotukset sitten osaltaan myös sanelevat millainen kokemuksesta lopulta muodostui. Ravintolakokemus kun syntyy nimenomaan asiakkaan odotusten, koetun palvelun ja ravintolan näkemyksen kohtaamisesta harmonisella tavalla.

Muru on maineeltaan mutkaton ja kotoinen paikka. Se on paikka, jossa hyvä; ehkä jopa vähän fiiniin kallellaan oleva bistroruoka kohtaa lämpimän ja välittömän palvelun. Paikassa on käsintehdyn ruuan leima; rustiikkisistakin raaka-aineista loihditaan kunkin keittäjän näköistä ruokaa, kuitenkin korttelikuppilan tyyliin sopivassa hengessä. Vaikkei ruualla kikkaillakaan, olen ymmärtänyt että Murussa voi viettää mukavan hetken, tulla huomioiduksi sopivasti ja lähteä kotiin tyytyväisenä ja vatsa pullollaan.

Viisivuotias muru oli kerännyt brunssin menuun kaikki klassikot; onnistunut menu.

Murusta on oltu pidempään jotenkin hiljaa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä kaikki on vain hyvin; vakiasiakkaat täyttävät pöydät varauksillaan eikä ole tarvetta rummuttaa enempiä. Ainakin se puoltaisi tätä totuutta, että muutaman kerran olen extempore koittanut saada pöytää arkena ja vetänyt lyhyen korren.

Mutta lopulta siinä kävi niin että kun bongasin netistä "Murun klassikot - viisi vuotta murua" - juhlabrunssin mainoksen, kaappasin Mintun mukaan:"Mennäänks?"- "Mennään!", soitin pöytävarauksen ja ilmoitin V:lle tapahtuneen. Sitten lähinnä ristin käteni ja esitin hartaita toiveita yläkertaan ettei mikään pöpö pilaa suunnitelmia. Vaikken yhtään tiennyt mitä odottaa, pistin luottamukseni siihen että Murun parhaat annokset tarjoaisi minulle parhaan mahdollisen tilaisuuden päästä maistamaan niitä parhaita Muruja juuri niinkuin on tarkoitetukin; yhdessä perheen ja rakkaiden ystävien kanssa rennossa ja mukavassa ilmapiirissä. Ja tiedättekö mitä? Niin juuri se menikin.

Brunssi tarjoiltiin suoraan annoksina pöytiin, joten jokainen annos oli ihan oikeasti ravintolatasoinen. Ihan parhautta, juuri jotain tämmöistä toivonkin. Ilokseni havaitsin, että vaikka brunssi oli koottu ravintolan parhaista ja pelkäsin vähän etukäteen menun kokoa, se oli mietitty myös annoskokojen osalta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ruokaa oli tarpeeksi, muttei sillätavoin liikaa, että kaikkea ei olisi jaksanut syödä. Mutta asiaan; millainen se ruoka ja kokemus oli?

Alkupalalautasella oli merta ja metsää.

Menulla oli pieni alkupalalajitelma jonka kiistaton tähti oli katkarapu, jonka alla oli mustekalan musteella värjättyä aiolia. Mukana oli myös pieni, makea seesamikeksi joka sopi makuihin ihan täydellisesti. Mielestäni alkupalalautasen paras pala, vaikka pieni ceviche olikin raikas ja hyvä, juuri sopivasti hapon kypsyttämä ja sen alta löytynyt avokadotahna oli aivan prikulleen täydellistä. Myös talon omatekoiset leikkeleet ja hyvin, hyvin maalaisranskalainen, melkein metsäinen patee olivat ihan herkullisia.

Bouillabaisse on ranskalainen klassikkokalakeitto; tässä liemi oli kuningas.

Nuori herra A julisti bouillabaissen paremmaksi kuin omani, joten lienen tämän jälkeen lähinnä jäävi kommentoimaan ;) Mutta jos nyt silti sananen tai pari. Tykkäsin hurjasti liemestä ja rouillesta; liemeä oli tehty rakakudella ja myönnän auliisti, ettei minulla useinkaan ole sellaiseen aikaa ja energiaa. Jos jotain olisin kaivannut, niin se oli ehkä vähän lisää fenkolia ja yllättäen suolaa; koska liemi oli hautunut pitkään, kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta vaihtelun tai suutuntuman vuoksi olisin tykännyt että seassa olisi ollut muutama siivu vähän vähemmän keitettyä, raikkautta tuovaa fenkolia. Mutta kalat ja äyriäiset olivat täydellisesti keitettyjä ja ihana, silkkinen rouille kruunasi keiton jota perheemme kriittisimmät makutuomarit rakastivat.

Karetta ja kylkirullaa, du puy - linssejä ja erinomainen punaviinikastike joka sai miettimään kastikkeiden teon opettelua.

Lammas oli minusta suolaisten paras annos. Se, oliko se parempaa kuin täydellinen suklaafondant onkin sitten vaikea kysymys johon en edes yritä vastata vaan saatte puolestani mennä itse Muruun arvioimaan. Molemmat olivat jumalaisia.

Kylkirulla valloitti aikuisten sydämet, I taas söi lehtikaalia, linssejä ja karetta suurella halulla. Mitään näistä en ihmettele; linssit olivat erinomaisia, suolat ja hapot oli kaikessa kohdallaan. Kylki maistui syvälle, pitkään hautuneelle ja paahtuneelle ollen silti täydellisen suussasulavaa ja mehukasta. Kare oli paistettu täydellisesti ja oli upean mureaa. Ehkä minuun kuitenkin teki vaikutuksen tuo punaviinikastike. Lienee yksi parhaista maistamistani. Juuri sopivasti happoa, syvyyttä ja jotain erityistä marjaisuutta jota löytyi kevyen tammen ohella. Ihan nappisuoritus; ei yhtään liian raskas eikä yhtään liian hapokas eikä suolainen. Ihan täydellinen soosi, poijaat.

Jos nyt jotain tästä teemabrunssista pitäisi nillittää, niin se oli ehkä aavistuksen päälle painava kiire. Aikaa ruokailuun oli varattu n. 1,5h. Ymmärrän kyllä hyvin miksi; varmasti vain yhtenä päivänä tarjoiltavan teemabrunssin osallistujamäärä haluttiin maksimoida kahdella kattauksella ja ravintolassa on rajallinen määrä asiakaspaikkoja. Ja vaikken ole mikään lasiin sylkijä, joka kaadosta viiniä jäi yli kun en ehtinyt juoda sitä loppuun ennen uuden kierroksen alkua vaikka lampaan punaviinillä otimme V:n kanssa puoliksi yhden kaadon. Kiireessä tarjoilija myös unohti kysyä onko nelivuotias valmis ruokansa kanssa, minkä johdosta I:lle jäi kirjaimellisesti luu käteen. ;) Eihän tuo nyt nälkäiseksi katkarapujen, kalojen ja keiton jälkeen jäänyt, mutta nuorimies rakasti lammasta enkä rehellisesti sanoen tiedä ehtikö I napata leikkaamani kareen palan lautaselta suuhunsa ennenkuin astia korjattiin pois. Nuorimies kun oli puhelinpelin maailmoissa kareen luuta kalutessaan.

Lämmin suklaafondant oli täydellinen herkku suolakaramellijäätelön kaveriksi.

Mutta jos vatsaan nyt joku tila olisi jollekin jäänyt, niin se kyllä valettiin täyteen sulaa suklaata. Suklaafondant oli aivan täydellisen valuva sisältä. Maut olivat täyteläiset, tumma suklaa laadukasta ja sokeria oli käytetty kuitenkin sen verran että tummakaan suklaa ei ollut yhtään kitkerää. Ihanat karamellirakeet ja suolakaramellijäätelö vielä niittasivat koko annokselle arvosanaksi 10+. Söin kaikki.

Nelivuotias I on juuri niin aito kuin nyt nelivuotias vaan voi olla, ihanan välitön ja toistaiseksi vielä jokseenkin pelotonkin. Sellaisena sinisilmäinen pellavapää on kyllä varsinainen sydäntenmurskaaja. Olisittepa nähneet eräänkin rouvan ilmeen ravintolan veskissä kun I huokaisi autuaana että "Äiti, tänne ravintolaan haluan tulla uudelleenkin!". Siinä suosikkiannoksesta mielipiteitä vaihtaessa kävi ilmi, että rova oli samaa mieltä kanssamme lammasannoksen erinomaisuudesta.

Selvästi I tykkää klassisista ravintoloista, sillä vain kerran aiemmin nuorimies on huikaillut samaan tapaan ja se oli Suomen Turussa, viime kesänä. Vielä lähtiessä I sanoi että haluaisin kiittää hyvästä ruuasta ja vihjaisin, että jos menet keittiön ovelle huikkaamaan kiitokset, niin varmasti keittiö ilahtuu. Niin myös kävi; I heläytti "kiitos hyvästä ruuasta" keittiöön kuuluvalla äänellä ja sai kaksi "ole hyvä" vastausta jostain valkoisen kaakelikäytävän uumenista. Äiti ei kehdannut mennä huikkimaan, mutta samoissa ajatuksissa olin; ja kiitos vain hyvästä ruuasta minunkin puolestani.

Ja kyllä; seuraavan visiitin en anna odottaa itseään viittä vuotta. Muru on kotoisalla tavalla mukava ravintola, jonka turvallinen, kotoisa ja laadukas ruoka vetoaa minuun. Siitä maistaa, että se on tehty rakkaudella ja huolella. Finediningille jännittävine yksityiskohtineen ja tarinallisine kaarineen on oma paikkansa, mutta hyvää bistroruokaa mukavassa seurassa ei vaan voi olla rakastamatta.

Parhaimmillaan mutkaton, mutta herkullinen bistroruoka ei varasta pääosaa illalta vaan luo mukavat olosuhteet yhdessä nautiskelulle, tuottaa mielihyvää ja jättää mielen hyrisemään tyytyväisyyttään. Aivan kuin toinen olohuone, mutta ilman kaikkea raadantaa keittiössä. Oikein kiva mutta hyvä. Tykkään.

Ja juuri näistä syistä uskon, että tuo 15.2. tulossa oleva Timo Lassyn konsertti murussa on Jazzista pitäville ihan erinomainen setti; loistotapa ottaa yhteistä aikaa ystävien kanssa.

Kiitokset vielä hyvin onnistuneesta brunssista, toivottavasti pääsemme pian uudelleen.

Aurinko paistaa lehdettömän, pakkaslumen koristaman kynäjälavan oksiin. Vaikka ilma on täysin tyyni, sieltä täältä oksien väleistä varisee hyppysellinen lunta, jonka kimalluksen huomaa aurinkoon levittyvästä pilvestä. Jos olisin hiihtoladulla, käyttäisin sanaa täydellinen tuntiessani pakkaslumen ja auringon kuumottavilla poskilla samanaikaisesti.

Täydellinen on hassu sana. Se kuvaa lausujansa uskomatonta nautinnon, oivalluksen ja tyydytyksen tunnetta jostain, mikä kenties vain tapahtuu hieman yllättäen. Tai se voi kuvata kauneutta, joka vain on olemassa ja jonka huomaamme sattuman oikusta kuten kimmeltävä, puista putoava talven taikapöly. Mutta sillä voidaan myös kuvata työsuoritetta, itsetuntoa hivelevää lopputulosta, jonka on saanut aikaan periksiantamaton harjoittelu, prosessi jossa toistamalla samaa ideaa pienin muutoksin saavutetaan tavoitetta tai mielikuvaa kokonaan vastaava lopputulos.

Ensin taikinasta tuli liian kuivaa; ulkomaisissa ohjeissa on monesti liikaa jauhoa suomalaisittain.

Vuosi sitten jouluna pyrin kohti täydellisyyttä tinkimättömästi. Olin pyhästi päättänyt saada aikaan Jules Destrooperin Almond Thinsien kaltaisia, ohuita mantelipikkuleipiä juuston pariksi. Kolmannen taikinan kohdalla V yritti sanoa että tällaista iterointia ei ehkä kannata jättää siihen joulukiireisiin; siihen ainoaan kertaan vuodessa kun innostun oikein urakalla leipomaan pikkuleipiä. Välillä taikinassa oli liikaa jauhoa, liian vähän jauhoa tai vääriä mausteita.

Sitten taikinasta tuli liian rasvaista; lisäsin jauhoja ja liian kuivan pikkuleivän taikinaa jauhettuna asteittain ja paistoin mallipikkuleipiä kunnes sain mielestäni hyvän rakenteen.

Pieleen menneistä taikinoista yritettiin korjausliikettä tekemällä uusia voi-sokerikiehutuspohjia ja sekoittamalla niihin tarpeen mukaan osa vanhaa taikinaa ja jauhoja. Osat taikinat raastoin Kenwoodilla leikkokakkutaikinaan ja sain aikaan ihan kunnollista, joskin ei-koskaan-toistettavissa olevaa kakkua. Viimeinen taikinakorjaus tuotti lähes oikeanlaisia pikkuleipiä, mutta en saanut aineita ylös reseptiä varten; mutta saimme kuitenkin pikkuleipiä joulujuustojen alle.

Lopulta sain aikaan melko hyviä pikkuleipiä, mutta ei hajuakaan miten paljon niissä lopulta mitäkin oli.

Jollain tasolla uskon, että täydellisyyden kokemukseen tarvitaan myös avoin, levännyt ja hallittu mieli. Mieli, joka osaa pysähtyä hetkeen ja antaa luvan koko ihmiselle olla siinä hetkessä. Mielen joka kykenee kohauttamaan olkapäitä arjen kaaokselle. Keskittyä juuri siihen mikä on käden mitan päässä eikä kiirehtiä eteenpäin kuin jonkin ajamana. Jos mieltä painaa jokin, se vie kaikelta kokemiselta syvyyden. Se ottaa hengen kiinni ja jättää kokijan ulkopuoliseksi juuri siinä hetkessä kun pitäisi vain olla itsensä, siinä ikioman elämänsä keskellä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana noita täydellisen kokemuksia on ollut liian vähän. Täydellisiä hetkiä on kyllä ollut, kuten huomasin uutena vuotena instagramia selatessani, mutta kyky elää täysillä hetkiä on puuttunut paikoitellen. Se on näkynyt myös blogissa, enkä voi luvata että se korjaantuu tuosta nuovvaan. Mutta olen luvannut itselleni, että tulevana vuonna aion nähdä myös sydämelläni sen mitä katson. Nähdä keväisen vihreeän parsan kurkistavan pehmeästä mullasta ja haaveilla joka päivä erilaisesta kastikkeesta sen kanssa. Nauttia rantakallioista, lukea kirjan, ehtiä kävelyille ja nukkua paremmin.

Männäjouluna en kertakaikkiaan jaksanut yrittää jatkaa iterointia vaikka halusin tehdä mantelileipiä. Mutta olin nähnyt aiemmin sattumalta David Lebovizin blogissa Jo Bakerin Pain d'amade - reseptin. Keksi ei näytä kuvassa samalta, enkä kuvitellut että se olisi suoraan Destrooperin kaltainen, mutta ajattelin kokeilla sitä, koska siinä oli muutama kiinnostava elemetti ja tekniikka joiden vaikutuksen halusin nähdä. Niinpä en edes yrittänyt jatkaa viime vuoden taikinasäätöä vaan tein mantelileipää kuten käskettiin.

Ja niistä pikkuleivistä tuli omalla tavallaan täydellisiä, vaikken osannutkaan ehkä nauttia lopputuloksesta täysillä. Mimmu rakastui niihin. Äitini katsoi minua kuin hullua:"mitä vikaa näissä muka on" ? :) V tykkäsi niistä joskin olimme yhtä mieltä siitä, etteivät ne ole ihan Destroopereita. Jotenkin rakenne ei ole niin voinen ja tiivis vaan ilmavampi. Näissä on rakenteellisesti aavistus jotain samaa kuin cantuccineissa. Mutta mitä ohuempia saat niistä tehtyä, sitä parempia ne ovat.

Mitä ohuempia saat pikkuleivistä tehtyä, sitä upeampi niiden suutuntuma on.

Destroopperit ovat jotenkin tummemmin karamellisoituneita, näissä taas on rakennetta. Joka tapauksessa herkullinen pikkuleipä joka on helppoa tehdä ja osan taikinasta voi pakastaa ja vuolla vaan tarpeen tullen uunipellille. Paistossa ainoa salaisuus on, että pikkuleipää paistetaan molemmilta puolilta. Muttei hätää; rakenne on jo asettunut täysin ensimmäisen paiston jälkeen; pikkuleipä on helppoa kääntää vaikka pelkäsin muuta.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin mantelilastuja, mutta minusta kokonaiset mantelit olivat kauniimpia ja kylmässä taikinassa on tarpeeksi jämäkkyyttä jotta leikkaaminen onnistuu hyvin. Suosittelen kokeilemaan; tosi hyviä ja rapsakoita.

Mantelileivät (n. 80-90 kpl)

115g voita
300g demererasokeria
1/2 tl kanelia
80 ml vettä
325g jauhoja
1/4 tl soodaa
1pss n. 85g manteleita (laitoin kokonaisia, alkup. ohjeessa siivutettuja)

Laita kattilaan voi, sokeri, kaneli ja vesi. Kuumenna ja anna voin sulaa kokonaan, mutta älä anna seoksen kiehua. Tällöin sokeri jää vähän rouheaksi.

Ota kattila pois lämmöltä ja sekoita joukkoon jauho, sooda ja mantelit.

Laita suorakaiteen muotoiseen n. 23 cm sivultaan olevaan leipävuokaan tai pieneen neliövuokaan elmukelmua. Painele taikina vuokaan. Taikinan pitäisi jäädä n. 3 cm paksuiseksi levyksi (pikkuleivän leveys).

Kun taikina on asettunut viileässä täysin kiinteäksi, kuumenna uuni 160C.

Käytä leivinpaperia pellillä jotta saat oikein rapsakoita pikkuleipiä. Leikkaa aivan ohuenohuita, ohuen kolikonpaksuisia siivuja taikinasta ja lado ne pienin välein leivinpaperin päälle uunipellille.

Paista 10-15 min kunnes keksin alapuoli on kauniin kullanvärinen. Käännä sitten pikkuleivät ja paista toinen 10-15 min jotta toinenkin puoli on kullanvärinen ja pikkuleipä tosi rapsakka.

Pikkuleivät säilyvät ilmatiiviissä kipossa rapsakoina muutaman päivän; taikinasta osa kannattaa pakastaa ja leipoa pikkuleipiä tarpeen mukaan.

Erinomaisia esim. brien kanssa.

Niinkuin te sitkeimmät, täällä vielä kurkkimassa käyvät lukijat olette varmasti huomanneet, olen tarvinnut vähän taukoa. Taukoa, jonka aikana vain vetää henkeä ja saada voimani takaisin.

Hieroin varovasti hammastahnaa sormenpäilläni lihaisiin kohtiin lautasen molemmin puolin, jopa loppuunkuluneen näköisestä tuli ihan kauniin valkoinen.

Aivot ovat kuin paljon käytetyn lautasen pinta. Kaikki lika jää helposti pieniin, elämän mukanaan tuomiin naarmuihin. Ja kun lautanen on oikein harmaa, se näyttää kuluneemmalta kuin se onkaan, kenties ihan käyttökelvottomalta.

Opin viime vuonna hyvin tärkeän asian itsestäni. Opin, ettei pidä antaa kenenkään toisten määritellä sitä kuka on. On aivan turha ruoskia itseään siitä mitä ei ole, eikä kenellekään muullekaan kannata antaa siihen mahdollisuutta. Kenenkään ei pidä surra ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Tällä mitä on annettu, on elämästä selvittävä, voitava nauttia ja pystyttävä löytämään tavat elää täysillä.

Opin myös, että vaatimukset voivat oikeasti olla kohtuuttomia. Kohtuuttomiin vaatimuksiin jatkuva kurottaminen ja itsensä kyseenalaistaminen saa 100% varmuudella aikaan stressin joka valvottaa yöt ja lopulta sairastuttaa ihan kenet vaan.

Lueskelin eilen aamusella Hesarista Maaret Kallion juttua reippaista tytöistä ja totesin, että semmoinenhan minäkin varmaan olen.

"Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi." - Maaret Kallio

Kun puree hammasta tarpeeksi kovaa tulee samalla kääntyneeksi sisäänpäin ja unohtaneeksi itsensä, elämänsä ja koko maailman. Meidän reippaiden pitää myös osata antaa itsellemme arvo ja asettaa tekemisellemme kohtuulliset rajat. Ilman rajoja maailma kyllä vaatii kaiken ja enemmänkin, älyttömyyksiin asti ja reipas jää tosi yksin miettimään miten riittämätön on.

Onneksi, onneksi ympärilläni on Ihania Ihmisiä. Olen onnekas, sillä pääsin kokemaan myös sen, miten lähellä olevat ihmiset voivat auttaa ja auttavatkin, kun heidän antaa niin tehdä. Reippaalle naiselle se oli pysäyttävä oivallus: en ole tässä elämässä yksin.

Mitä lautasen uudistamiseen tulee, minulla on siihenkin vinkki. Jos kyseessä ei ole sinulle korvaamaton, superarvokas perintökalleus vaan mökkikäyttöön tuleva kirpparilöytö, lautasen pintaa voi varovasti hieraista hammastahnalla. Sanon tuosta varovaisuudesta siksi, että hammastahnassa on pienenpieniä hippusia, jotka itse asiassa kevyesti hiovat lautasen pintaa ja poistavat naarmuista tehokkaasti lian. Siksi hammastahnalla ei kannata hangata voimallisesti ettei se syö koko lasitusta tai koristeita pois, mutta varovasti sormenpäillä hieroen sain kirpparilöytöni, vanhan Arabian lautasen ihan puhtaaksi. Siitä tuli melkein kuin uusi, mutta parempi, sillä tällä lautasella on tarina.

Ihmisten osalta prosessi on valitettavasti vähän hitaampi, mutta henki kulkee jälleen. :)

Olen tässä nyt puolisen vuotta astellut vähän rauhallisemmin, valinnut tekemiseni tarkemmin ja keskittynyt tietoisesti hyvään. Niihin asioihin jotka oikeasti tarvitsee ja jotka oikeasti haluan tehdä. Voimien palauttamisessa vähemmän on usein enemmän ja asiat alkavat asettua jälleen uomiinsa.

Kuluneita astioita kannattaa käyttää oman harkinnan mukaan; jos pinta on selvästi vaurioitunut railoksi asti, lautanen voi haljeta kuumassa. Oma lautaseni osoittautui ihan ehjäksi, vähän vaan harmaantuneeksi.

Kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin syntyy positiivisten asioiden pyörre joka tempaa mukaansa. Yhdessä tekeminen on suurempaa kuin yksin tekeminen. Elämä tuo vuoksena vastaamme uutta ja hyvää. Meidän tehtävämme on annostella sitä hyvää sopivassa määrin, jotta pystymme iloitsemaan siitä.

Työkaverini Satu antoi viikko sitten tosi fiksun neuvon: ihminen muistaa negatiivisen paljon helpommin kuin positiivisen. Siksi tuota piirrettä ei kenenkään kannattaisi enää entisestään vahvistaa pohtimalla asioita negatiivisesta näkökulmasta. Sen sijaan kannattaa ajatella hyviä asioita, positiivisia mahdollisuuksia ja vahvistaa onnistumisia, koska silloin tapahtuu lisää hyviä asioita. Jos ette minua usko, uskokaa Satua sillä Satu on psykologian maisteri. Niin ihmisen aivot toimivat: hyvä oikeasti antaa lisää hyvää.

Vaatii rohkeutta hidastaa vauhtiaan nopeusrajoitusten mukaiseksi, katsoa aikaansaannoksiaan realistisesti, hyväksyä itsensä, pyytää apua tarvittaessa ja asettaa itselleen kohtuulliset tavoitteet. Tavoitteet, jotka saavutettuaan voi hyvillä mielin todeta päivän päätteeksi "tämä on hyvä, tämä riittää tänään". Lisäksi on hyväksyttävä että se mikä jäi tekemättä jäi tekemättä eikä sille voi mitään.

Reippaat naiset ovat ihan erityisen hyviä asettamaan itselleen mahdottomia vaatimuksia ja suorittamaan niitä. Jos tätä nyt lukee joku muukin reipas, kannattaa muistaa että oikeassa elämässä toimivat kuitenkin aina ihan oikeat, tuntevat, inhimilliset ihmiset. Juuri se tekee meistä erityisiä, ihania ja tärkeitä. Ihmisiä, joilla on tarina.

Härkäpavuista ja ruokajournalismista

Karamellisoitunut pannarivanukas ja päivähoitoa

Jeeralla ja korianterilla maustettu modernimpi tattikeitto

Tatti-linssikeitto, eli jatketaan modernien tattikeittojen sarjaa jaksolla simppeli, mielenkiintoinen ja hyvä.

Käyty ja koettu: Murhaava illallinen

Kurpitsa-kantarellipizzaa ja pinaatti-mustapekkapizzaa karviaishillolla raikastettuna

Lihasta ja eläintenpitäjistä

Kurpitsahampurilainen

Herrakunnan lammas, Nokka ja Espoon Reko eli olipa kerran pressi Skattalla

Männynleppärouskuja ja siankylkeä liemessä

Äärimmäisen syntisiä polentaranskiksia ja tomaattisoosia

Karpalounelma, eli Cranberry Bliss Bar kotoisana joulukakkuna

Merikrottia, pastaa ja paprikaa

Tammisavustettu lanttu on upeanmakuinen suomiherkku

Poron ulkofile sous videssä

Fasaania ja oliivia; italiaklassikko kotimaisesta fasaanista

Suppishilloa! Sopii nautittavaksi juuston ja lihan kanssa

Murun klassikot; ensivisiitillä Murussa (... ja viisi vuotta on "pitänyt"...)

Mantelileivät (Jo Baker's pain d'amade)

Vanhasta uus. Tai ainakin melkein. :)